Suhteet Tuleeko teillä koskaan mieleen..

[Bones99]

...että ette välitä olla kovin läheisissä väleissä teihin koulukavereihin sen takia, että koska teillä on niin erilainen elämäntilanne ja ei ole mitään yhteistä? Mun lukioaikaisista kavereista kaikki on sellaisia, ettei ne suoraan sanottuna tiedä elämästä oikeasti tuon taivaallista, vaan kaikki on annettu valmiina eikä mikään meillä ole muutenkaan yhteistä muuta kuin yhteinen koulu. Mukavia ihmisiä ovat muuten, mutta jotenkin arvot eivät ole samanlaisia. Olen varmaan jotenkin katkera ja kateellinen, mutta en vain jaksa katella sellaista, että nämä koulukaverit ovat kokeneet elämän liian helppona ja itsestäänselvyytenä. Muistan lukion ylioppilaskirjoitusten tulosten aikaan sen, kun kolme näistä lukiokavereista itkivät, siis ihan oikeasti itkivät, kun saivat äidinkielestä ja ruotsista eximian eli mikä olis käytännössä kiitettävä. Itse sain äikästä ja psykasta c:n ja a:n paperit muista aineista, joita kirjoitin ja olin siihen aikaan menettänyt kaksi läheistäni ja muutenkin loppuunpalanut. Silloin ärähdin kyllä yhdelle näistä joka oli saanut E:n , että " kyllä tuo on todella hyvä arvosana, ja sulla muutenkin hyvä tilanne että itse en olisi mitenkään pystynyt tuohon suoritukseen tässä tianteessa, että mietippä nyt vähän".

Tosi mukavia ihmisä nämä mun lukioaikaiset kaverit toki ovat, mutta jotenkin tuntuu, että olen liian katkera ja kateellinen ollakseni enempää heidän kanssa tekemisissä. Jotenkin tuntuu, että arvot eivät välttämättä kohtaa ja ollaan liian erilaisia. Tuli nyt vain tämä mieleen, kun meidän whatsapp-ryhmässä kyseltiin kuulumisia ja tapaamista. Onko teillä vastaavanlaisia kokemuksia?

 

[Skeletor]

En, koska hankin ystäväni Demistä ja soluasunnosta.

 

[Poistettukäyttäjänimi502]

No kyllä mäkin itkin kemian C:tä vaikka olin samaan aikaan muutoinkin itsetuhoinen ja mun sukulainen oli kuollut sinä syksynä juuri ennen koulun alkua. Samaten mun ystäväni itki kemian C:tä vaikka vanhemmillaan oli avioero meneillään.

Sä et voi tietää muiden elämistä ja näiden ongelmista sekä ongelmien ja elämien keskenään vertailu on todella lapsellista. Jokaisella on omat tuskansa ja tuskin kukaan pääsee tässä elämässä "liian helpolla". Pää pois sieltä perseestä nyt. Kyllä se harmittaa ja saakin harmittaa, jos kova työ menee hukkaan eikä saavuta tavoitteitaan.

Mutta itse kysymykseen. Yliopistosta ei juuri ystäviä jäänyt juuri sen vuoksi, että oltiin eri elämäntilanteissa. Omalla kohdallani johtui tosin siitä, että aloitin vanhempana, mulla oli hyvin muista poikkeavat tulevaisuudensuunnitelmat ja oli mennyt ohi niin biletys-, deittailu- ja itsenäistymisvaiheet.

 

[Bones99]

No kyllä mäkin itkin kemian C:tä vaikka olin samaan aikaan muutoinkin itsetuhoinen ja mun sukulainen oli kuollut sinä syksynä juuri ennen koulun alkua. Samaten mun ystäväni itki kemian C:tä vaikka vanhemmillaan oli avioero meneillään.

Sä et voi tietää muiden elämistä ja näiden ongelmista sekä ongelmien ja elämien keskenään vertailu on todella lapsellista. Jokaisella on omat tuskansa ja tuskin kukaan pääsee tässä elämässä "liian helpolla". Pää pois sieltä perseestä nyt. Kyllä se harmittaa ja saakin harmittaa, jos kova työ menee hukkaan eikä saavuta tavoitteitaan.

Mutta itse kysymykseen. Yliopistosta ei juuri ystäviä jäänyt juuri sen vuoksi, että oltiin eri elämäntilanteissa. Omalla kohdallani johtui tosin siitä, että aloitin vanhempana, mulla oli hyvin muista poikkeavat tulevaisuudensuunnitelmat ja oli mennyt ohi niin biletys-, deittailu- ja itsenäistymisvaiheet.

No eihän sitä tietenkään voi täysin tietää, muiden elämästä ja sen hetkisistä tilanteista, ja turhan katkeraan sävyyn kavereista kirjoitinkin, myönnetäköön se. Katkeruus ja kateellisuus tuntuu vain olevan tabu, josta ei saa millään muotoa pohdiskella ääneen oikein missään yhteyksissä. Mikä taas johtaa siihen, että monesti kateellinen osapuoli juurikin alkaa välttelemään kateuden kohdetta oli sitten kyseessä ystävä, tuttava tai vaikkapa sukulainen. Mielenkiinnolla kysyn, oletko koskaan oikeasti tuntenut kateutta ja katkeruutta jostain asiasta? Miten käsittelit sen?

Tietenkin sitä saa tuntea pettymystä ja harmitusta, jos ei yllä tavoittelemaansa arvosanaa, mutta kyllä se pistää vähän miettimään, jos saa kirjoituksista eximian ja itkee siitä huolimatta. Onko silloin päässyt siihen asti elämää liian helpolla ja kohdannut elämässään ollenkaan pettymyksiä? Voi toki myös olla, että jollakin näistä kavereista saattaa olla liian vaativat vanhemmat, tuskin sentään kaikilla kuitenkaan?

Ja mitä tulee pään ottamisesta perseestä pois, niin tavallaan ymmärrän mitä tarkoitat eli ei kannattaisi liikaa vertailla omaa elämää muiden elämään, mutta kyllä asioista silti voi keskustella niiden oikeilla nimillä ilman, että heti tullaan tuomitsemaan. Mutta kuten sanottua, kateudesta puhuminen on tabu, ilmeisesti myös keskustelupalstoilla.

 

[Poistettukäyttäjänimi502]

No eihän sitä tietenkään voi täysin tietää, muiden elämästä ja sen hetkisistä tilanteista, ja turhan katkeraan sävyyn kavereista kirjoitinkin, myönnetäköön se. Katkeruus ja kateellisuus tuntuu vain olevan tabu, josta ei saa millään muotoa pohdiskella ääneen oikein missään yhteyksissä. Mikä taas johtaa siihen, että monesti kateellinen osapuoli juurikin alkaa välttelemään kateuden kohdetta oli sitten kyseessä ystävä, tuttava tai vaikkapa sukulainen. Mielenkiinnolla kysyn, oletko koskaan oikeasti tuntenut kateutta ja katkeruutta jostain asiasta? Miten käsittelit sen?

Tietenkin sitä saa tuntea pettymystä ja harmitusta, jos ei yllä tavoittelemaansa arvosanaa, mutta kyllä se pistää vähän miettimään, jos saa kirjoituksista eximian ja itkee siitä huolimatta. Onko silloin päässyt siihen asti elämää liian helpolla ja kohdannut elämässään ollenkaan pettymyksiä? Voi toki myös olla, että jollakin näistä kavereista saattaa olla liian vaativat vanhemmat, tuskin sentään kaikilla kuitenkaan?

Ja mitä tulee pään ottamisesta perseestä pois, niin tavallaan ymmärrän mitä tarkoitat eli ei kannattaisi liikaa vertailla omaa elämää muiden elämään, mutta kyllä asioista silti voi keskustella niiden oikeilla nimillä ilman, että heti tullaan tuomitsemaan. Mutta kuten sanottua, kateudesta puhuminen on tabu, ilmeisesti myös keskustelupalstoilla.

Oon ollut elämästäni suuren osan todella katkera. En voinut olla tekemisissä kuin kourallisen ihmisiä kanssa, koska tunsin niin käsittämätöntä vihaa lähes jokaista ihmistä kohtaan. Vaati terapian sekä jatkuvan pyrkimyksen päästä irti siitä tunteesta. Mulle tapahtunut paha ei ole muiden syytä eikä oikeuta toivomaan muille samaa. Se ei auta mun tilannettani, vaan pikemminkin vain tappaa mut itseni sisältäpäin. Samaten jatkuva koston hautominen vie multa vain kapasiteettia iloita elämästä ja tehdä tilannetta edistäviä toimia. Eikä kostokaan toteutuessaan anna mitään tyydystä tai poista pahaa oloa, kokemusta on.

Terapiasta on pari vuotta, mutta edelleen huomaan tilani muuttuvan sitä mukaa mitä myötätuntoisemmin ja avoimemmin mielin pyrin suhtautumaan kanssaeläjöihin. Tunnen edelleen kateutta esimerkiksi parasta ystävääni kohtaan, mutta en koe että kateus vaikuttaisi väleihimme millään tapaa. Osaan jälleen käyttää tunnetta siihen, että pyrin saamaan omasta elämästäni parempaa sen sijaan, että toivoisin muiden vajoavan kanssani samaan tilanteeseen. Jos asia on jokin johon en pysty vaikuttamaan, niin oman mielenrauhani kannalta järkevintä on päästää toiveesta irti ja hyväksyä tilanne. Elämä on mitä on.

 

[Bones99]

Oon ollut elämästäni suuren osan todella katkera. En voinut olla tekemisissä kuin kourallisen ihmisiä kanssa, koska tunsin niin käsittämätöntä vihaa lähes jokaista ihmistä kohtaan. Vaati terapian sekä jatkuvan pyrkimyksen päästä irti siitä tunteesta. Mulle tapahtunut paha ei ole muiden syytä eikä oikeuta toivomaan muille samaa. Se ei auta mun tilannettani, vaan pikemminkin vain tappaa mut itseni sisältäpäin. Samaten jatkuva koston hautominen vie multa vain kapasiteettia iloita elämästä ja tehdä tilannetta edistäviä toimia. Eikä kostokaan toteutuessaan anna mitään tyydystä tai poista pahaa oloa, kokemusta on.

Terapiasta on pari vuotta, mutta edelleen huomaan tilani muuttuvan sitä mukaa mitä myötätuntoisemmin ja avoimemmin mielin pyrin suhtautumaan kanssaeläjöihin. Tunnen edelleen kateutta esimerkiksi parasta ystävääni kohtaan, mutta en koe että kateus vaikuttaisi väleihimme millään tapaa. Osaan jälleen käyttää tunnetta siihen, että pyrin saamaan omasta elämästäni parempaa sen sijaan, että toivoisin muiden vajoavan kanssani samaan tilanteeseen. Jos asia on jokin johon en pysty vaikuttamaan, niin oman mielenrauhani kannalta järkevintä on päästää toiveesta irti ja hyväksyä tilanne. Elämä on mitä on.

Katkeruudessa hautominen todellakin kuluttaa sisältä päin, mutta siksi siitä on tärkeä puhua jonkun kanssa, jotta voi päästä elämässä eteenpäin. Hienoa, että olet saanut apua ja myönnät tunteesi. Ja pahoittelut nyt vielä, kun turhan kärkkäästi vastasin sulle tuossa viime viestissä.

 

[Poistettukäyttäjänimi502]

Katkeruudessa hautominen todellakin kuluttaa sisältä päin, mutta siksi siitä on tärkeä puhua jonkun kanssa, jotta voi päästä elämässä eteenpäin. Hienoa, että olet saanut apua ja myönnät tunteesi. Ja pahoittelut nyt vielä, kun turhan kärkkäästi vastasin sulle tuossa viime viestissä.

Oli munkin viesti alunperin aika kärkäs. Pahoittelut siitä.

Mulla itselläni kesti kyllä todella pitkään, että uskalsin tunteeni myöntää ääneen. Pelkäsin juurikin tuomituksi tulemista, mutta asiasta puhuminen alkoikin purkaa patoutuneita tunteita.

 

[Bones99]

Oli munkin viesti alunperin aika kärkäs. Pahoittelut siitä.

Mulla itselläni kesti kyllä todella pitkään, että uskalsin tunteeni myöntää ääneen. Pelkäsin juurikin tuomituksi tulemista, mutta asiasta puhuminen alkoikin purkaa patoutuneita tunteita.

No ymmärrän kyllä, koska mun aloitus oli kuitenkin provosoiva, mutta saatiin hyvä keskustelu aikaan.

Ja se on monesti niin, että mieltä vaivaavat asiat tahtoo paisua mielessä semmoisiin mittasuhteisiin, että pelkää juuri tuota tuomituksi tulemista. Usein se kuitenkin helpottaa, kun saa purkaa jollekin.

 

[Tumppetus]

Pitkä essee tiedossa, toivottavasti kukaan ei varsinkaan nyt tunnista mua :D

Tavallaan tajuan mitä meinaat tuolla kateudella. Mulla on yksi kaveri, joka on juuri sellainen stereotyyppinen elokuvien päähenkilö. Hän on tosi hyvännäköinen, hän onnistuu suunnilleen kaikessa mitä tekee ja hän on todella helposti lähestyttävä. Siis koulussa kaiken oppiminen on aina ollut hänelle helppoa ja hän sai ylioppilaskirjoituksista hyvät arvosanat vaikkei kerrannut yhtään. Hän on todella hyvässä kunnossa sekä taitava kaikessa luovuutta vaativassa ja ihmiset vaan tulevat juttelemaan hänelle koska hän on olemukseltaan helposti lähestyttävä. Luonteeltaan hän on vähän erakko mutta silti kaikki halusivat aina koulussa olla hänen kavereitaan ja opettajat tykkäsivät hänestä. Kaveriporukassa se meni aina niin, että me muut emme olleet yleensä kavereita keskenämme vaan kaikki vain halusivat viettää tämän yhden kaverin kanssa aikaa ja kilpailivat hänen huomiostaan. Juuri hiljattain hän sai unelmiensa (ja myös minun unelmieni🥲) työpaikan, vaikkei hänellä ollut juuri kokemusta alalta ja hän oli huomattavasti nuorempi kuin muut hakijat, mutta hän kuulemma onnistui luonteeltaan ja olemuksellaan vakuuttamaan työhaastattelijat.

Olin varsinkin nuorempana todella kateellinen kaverilleni ja yritin ottaa hänestä esimerkkiä kaikessa, mutta lopputulos oli aina eri. Eniten minua on ärsyttänyt, kun hän ei ole itse ymmärtänyt hyvää onneaan. Esimerkiksi ennen vanhojentanssejani hän kysyi minulta ketkä kaikki minua olivat jo pyytäneet tanssimaan ja kenet aikoisin valita. Eihän minua kukaan kysynyt, vaan itse piti löytää pari. Samoin hän aina olettaa esim. että "kyllä joku tulee tarjoamaan sulle kyytiä/apua/yms. kun näkee ettei sulla ole", koska hänelle itselleen ihmiset niin tekisivät.

Olen tuntenut tämän kaverini ihan pikkulapsesta asti ja ollaan nykyään tosi läheisiä. Olen siis päässyt seuraamaan läheltä myöskin hänen elämänsä kurjempia tilanteita, joista monet eivät tiedäkään. Lapsena en vaan tajunnut, kuinka rankkoja nämä asiat ovat hänelle oikeasti olleet. Vasta aikuisiällä hän on alkanut avoimemmin kertoa mulle millaista hänen elämänsä on oikeesti ollut. Olen myös tajunnut, että syy sille, miksi hän vaikuttaa onnistuvan kaikessa on se, että jos hän ei ole luonnostaan lahjakas jossain asiassa (kuten hän kyllä yleensä on :D), niin hän silti antaa aina kaikkensa vaikka olisi vaikeaa, mutta hän ei vaan ole sellainen tyyppi joka valittaisi, joten jotkut asiat ovat vain näyttäneet helpoilta. Oon toki edelleen jonkin verran kateellinen varsinkin hänen hyvästä tuuristaan (jonka hän on kyllä itsekin myöntänyt), mutta oon myös tosi onnellinen hänen puolestaan ja toivon hänelle kaikkea hyvää. Pointti on siis se, että koskaan ei voi tietää miten rankkaa jollain ihmisellä on tai miten paljon vaivaa he ovat nähneet. Lisäksi jotkut nyt vaan ovat onnekkaampia kuin toiset eikä sille voi mitään. Helpompaa vain itsellekin hyväksyä se.

 

[Taivaansini]

Pitkä essee tiedossa, toivottavasti kukaan ei varsinkaan nyt tunnista mua :D

Tavallaan tajuan mitä meinaat tuolla kateudella. Mulla on yksi kaveri, joka on juuri sellainen stereotyyppinen elokuvien päähenkilö. Hän on tosi hyvännäköinen, hän onnistuu suunnilleen kaikessa mitä tekee ja hän on todella helposti lähestyttävä. Siis koulussa kaiken oppiminen on aina ollut hänelle helppoa ja hän sai ylioppilaskirjoituksista hyvät arvosanat vaikkei kerrannut yhtään. Hän on todella hyvässä kunnossa sekä taitava kaikessa luovuutta vaativassa ja ihmiset vaan tulevat juttelemaan hänelle koska hän on olemukseltaan helposti lähestyttävä. Luonteeltaan hän on vähän erakko mutta silti kaikki halusivat aina koulussa olla hänen kavereitaan ja opettajat tykkäsivät hänestä. Kaveriporukassa se meni aina niin, että me muut emme olleet yleensä kavereita keskenämme vaan kaikki vain halusivat viettää tämän yhden kaverin kanssa aikaa ja kilpailivat hänen huomiostaan. Juuri hiljattain hän sai unelmiensa (ja myös minun unelmieni🥲) työpaikan, vaikkei hänellä ollut juuri kokemusta alalta ja hän oli huomattavasti nuorempi kuin muut hakijat, mutta hän kuulemma onnistui luonteeltaan ja olemuksellaan vakuuttamaan työhaastattelijat.

Olin varsinkin nuorempana todella kateellinen kaverilleni ja yritin ottaa hänestä esimerkkiä kaikessa, mutta lopputulos oli aina eri. Eniten minua on ärsyttänyt, kun hän ei ole itse ymmärtänyt hyvää onneaan. Esimerkiksi ennen vanhojentanssejani hän kysyi minulta ketkä kaikki minua olivat jo pyytäneet tanssimaan ja kenet aikoisin valita. Eihän minua kukaan kysynyt, vaan itse piti löytää pari. Samoin hän aina olettaa esim. että "kyllä joku tulee tarjoamaan sulle kyytiä/apua/yms. kun näkee ettei sulla ole", koska hänelle itselleen ihmiset niin tekisivät.

Olen tuntenut tämän kaverini ihan pikkulapsesta asti ja ollaan nykyään tosi läheisiä. Olen siis päässyt seuraamaan läheltä myöskin hänen elämänsä kurjempia tilanteita, joista monet eivät tiedäkään. Lapsena en vaan tajunnut, kuinka rankkoja nämä asiat ovat hänelle oikeasti olleet. Vasta aikuisiällä hän on alkanut avoimemmin kertoa mulle millaista hänen elämänsä on oikeesti ollut. Olen myös tajunnut, että syy sille, miksi hän vaikuttaa onnistuvan kaikessa on se, että jos hän ei ole luonnostaan lahjakas jossain asiassa (kuten hän kyllä yleensä on :D), niin hän silti antaa aina kaikkensa vaikka olisi vaikeaa, mutta hän ei vaan ole sellainen tyyppi joka valittaisi, joten jotkut asiat ovat vain näyttäneet helpoilta. Oon toki edelleen jonkin verran kateellinen varsinkin hänen hyvästä tuuristaan (jonka hän on kyllä itsekin myöntänyt), mutta oon myös tosi onnellinen hänen puolestaan ja toivon hänelle kaikkea hyvää. Pointti on siis se, että koskaan ei voi tietää miten rankkaa jollain ihmisellä on tai miten paljon vaivaa he ovat nähneet. Lisäksi jotkut nyt vaan ovat onnekkaampia kuin toiset eikä sille voi mitään. Helpompaa vain itsellekin hyväksyä se.

Mulla ei oo ketään yksittäistä tommosta super täydellistä ystävää, mutta monet piirteet ja tilanteet tossa on rinnattettavissa moniin ihmisiin, jotka tunnen ja pakko myöntää et oon aika kateellinen niistä. D: En oo kenellekään tietylle kateellinen siitä, mutta ärsyttää mm. just se etten osaa kaikkea hirveän hyvin vaikka yrittäisin tosi paljon, ihmiset ei tuu mulle juttelemaan ja et ylipäätään oon vähän semmonen ns. "hylkiö". Ja just se ku ihmiset välil sanoo: "Kyllä sä saat kesätöitä, pääset läpi siitä kokeesta ja monet tuu vielä juttelemaan sulle. Ei kannata olla noin pessimistinen." vaikka kaikki nää mun "pessimistisemmät" ajatukset oikeesti pohjautuu suoraan mun kaikkiin aiempiin kokemuksiin ja loppujen lopuks mä oon aina se, joka on näistä oikeessa, ei yksikään kaveri.