Pelastan mun koulun word-tilille tekemäni tarinan tänne

[Myrskyvaroitus]

Joka on kauheen pitkä ja vielä kesken lol
Ja siis laitan sen tänne siks ku meijän koulun tilit lakkaa toimimasta sit ku pääsee peruskoulusta nii nyt ku vielä ehin nii laitan sen muualle

Kuparisoturin jälkeläinen

Ensimmäinen luku

Aurelia on tyttö, jolla on taikavoimia. Mutta hän ei toki ole ainoa; Koko Wealin kylän väellä oli joku taikavoima. Mutta Aurelia oli silti erityinen. Hän hallitsi KAHTA voimaa. Ne olivat jää ja tuli. Aurelian isä Carlim oli kieltänyt häntä taikomasta kummallakin voimalla, paitsi hätätapauksessa. Se siis tarkoitti sitä, että tyttö sai taikoa vain jäävoimillaan. Sillä kukaan, ei kukaan, koko Ukyonin valtakunnassa osannut hallita tulta sitten Kuparisoturien aikojen jälkeen. Mutta Kuparisoturit oli hajotettu jo sataviisikymmentä vuotta sitten, jos Aurelia sen oikein muisti. Carlim oli sitä mieltä, että Aurelia oli jonkun Kuparisoturin perillinen, sillä ei ollut muuta selitystä sille, että Aurelia hallitsi isältään perityn voiman lisäksi jotain muutakin voimaa. Aurelian äiti Teresa ei kuitenkaan suostunut uskomaan, että hänen tyttärensä olisi Kuparisoturin jälkeläinen. Nimittäin, Ukyonin valtakunnan kuningatar Mariel oli Soturien vihollisten jälkeläinen, eikä sallinut heidän jälkeläistensä elää.
Eräänä päivänä Aurelia istui pellon laidalla leikkimässä taikavoimillaan. Hänen isosiskonsa Wendy oli koulussa, eikä siksi voinut harjoitella hänen kanssaan taikomista. Wendy hallitsi vettä, kuten äitinsä Teresa. Jää oli veden kiinteä olomuoto, joten hänen oli helppo auttaa 15-vuotiasta Aureliaa hallitsemaan voimaansa. Luulisi, että Wendy voisi muuttaa veden miksi haluaa, jääksikin. Mutta hän ei voi. Hän voi tehdä vedellä mitä haluaa – paitsi muuttaa jääksi. Siksi jäävoima on erikseen olemassa, ainakin isä oli tytöille niin sanonut.
Aurelia loihti kauniita pikkuruisia jääpatsaita ja yritti saada ne olemaan sulamatta. Se oli hieman hankalaa, sillä Aurinko porotti sinä päivänä kuumasti. Yhtäkkiä Aurelia kuuli takaansa äänen. “Hei! Sinähän olet Aurelia?” Aurelia hyppäsi säikähdyksestä pystyyn. Hänen takanaan puuhun nojaten seisoi poika, jota ilmeisemmin huvitti Aurelian säikähtänyt -nyt tosin hämmentynyt- ilme. Poika kysyi taas: “Oletko Aurelia?” “Olen”, Aurelia vastasi ujosti. Hän ei ollut koskaan puhunut pojan kanssa. Hän oli leikkinyt joko yksin tai Wendyn kanssa. “Älä ujostele, en minä pure”, poika nauroi. “Ai niin, minä olen muuten Luce.” “No, minä olen Aurelia, mutta senhän sinä tiesitkin jo”, Aurelia sanoi ja tunsi itsensä idiootiksi. Luce vain virnuili iloisesti, eikä välittänyt Aurelian kömpelyydestä. “Mitä sinä taiot?” Luce kysyi, vaikka hyvin tiesi, sillä jääpatsaat olivat yhä Aurelian jalkojen edessä, vaikkakin melkein sulaneina. “Jääpatsaita”, Aurelia vastasi kuitenkin. “Minä hallitsen jäätä-” Hän keskeytti lauseensa äkisti. Hän oli sanomaisillaan: Minä hallitsen jäätä ja tulta. “Huomasin”, Luce vastasi. “Minä hallitsen auringonvaloa ja -säteitä”, hän jatkoi kohdistaen säteet patsaisiin ja sulattaen ne viidessä sekunnissa. “Hei!” Aurelia huudahti muka vihaisena, vaikka oikeasti häntä huvitti Lucen röyhkeys. Ei, ei se ollut röyhkeyttä - pikemminkin itsevarmuutta. Mukasuuttumuksen puuskassaan Aurelia lähti ajamaan poikaa takaa. Luce vain nauroi. Tottakai hän huomasi, ettei tyttö ollut tosissaan vihainen.

"Aurelia!” kuului huuto pellon laidalta. Aurelia katsoi sinne, mistä huuto kuului. “Wendy! Tule tänne!” hän kiljahti. Wendy kuitenkin pudisti päätään. “Ei, kun sinun pitää tulla kotiin syömään. On ruoka-aika, etkö ole huomannut?” hän vastasi. “Ai, totta. No tuota, minä taidan mennä nyt”, Aurelia sopersi Lucelle. “Joo, mene vain, nähdään kai taas huomenna?” Luce kysyi. Hänen ilmeensä oli yhtäkkiä miettiväinen ja pilke oli poissa. “Joo, voit tulla valmiiksi, jos en ehdi juuri samaan aikaan tänne”, Aurelia vastasi ja lähti juoksemaan isosiskonsa luo. Jostain syystä hänen sydämensä tykytti lujemmin kuin koskaan ennen, eikä hän ymmärtänyt syytä.
Kävellessään kotia kohti Wendy oli pitkään hiljaa. Lopulta hän sanoi hieman vihaisella äänellä, johon oli sekoittunut myös huolta: “Tajuatko yhtään, kenen kanssa oleskelet?” Aurelia oli ihan pihalla siitä, mitä sisko tarkoitti. “Mistä oikein puhut? Minähän äsken vasta tutustuin häneen. Miksi en muka saisi olla Lucen kanssa?” hän kysyi hieman puolustavaan sävyyn. “Etkö muka tiedä? Se poika on Ukyonin kuningattaren, Marielin, armeijan toisen kahdesta suurimmasta osastosta komentajan poika! Ja sinä tiedät, että he eivät saa tietää sinusta!” Wendy melkein huusi. Sitten hän rauhoittui. “Anteeksi, kun huusin. Mutta minua huolettaa tämä koko juttu, sinä olet vasta 15...” Aurelia oli hetken hiljaa ja mietti Wendyn sanoja. Voisiko Luce todella kertoa isälleen -jos saisi selville- että hän hallitsee tulta? Tai ylipäätäänsä kahta voimaa. Kohta hän sanoi: “Minä lupaan olla varovainen. Osaan jo hallita voimani niin, ettei se yleensä purkaudu minusta. Tai jos purkautuu, ei ainakaan yhtä räjähdysmäisesti, kuin silloin joskus”, hän naurahti. Wendy pysyi kuitenkin vakavana. Mietittyään hän vastasi: “Puhutaan äidin ja isän kanssa. Mutta jos olet varovainen, niin minä luulisin että se onnistuu. Onhan se poika - Luce, niinhän se oli- aika komistus.” Wendy iski silmää punehtuneelle Aurelialle ja lähti juoksuun. “Kumpi on ennemmin kotona saa pöydän päädyn!” “Hei, varaslähtö!” Aurelia kiljaisi ja säntäsi hänen peräänsä.
Kotiin tullessaan tytöt kuulivat, kuinka vanhemmat riitelivät. Aiheena oli tutuksi käynyt Aurelia, tai oikeastaan hänen voimansa. “Hmm, luulisin, ettei ole hyvä aika kertoa heille vielä mitään Lucesta. Oikeastaan minua alkaa arveluttaa koko asiasta kertominen”, Wendy kuiskasi niin, etteivät isä ja äiti kuulleet. Sitten Aurelia keksi. “Entä jos kerromme vain, että löysin uuden ystävän taikoessani jääpatsaita pellolla? Eihän heidän ole pakko tietää, kuka hän on!” “Loistava idea”, Wendy vastasi. “Mutta odotellaan, että he lopettavat riitelyn.”
“Tytöt, tulkaa syömään”, äiti käski. “Ennen kuin ruoka jäähtyy.” “Tullaan”, Aurelia vastasi. “Joo”, Wendy mumisi. “Carlim, tule sinäkin”, äiti huusi isälle. Isä vain murahti vastaukseksi. Kai hän taisi olla vihainen äidille. “Äiti, minä muuten sain tänään ystävän, kun taioin pellolla jääpatsaita”, Aurelia kertoi. Hänen täytyi aina kertoa, mitä taikoi ja missä taikoi, sillä muuten äiti kyseli aina, millä voimalla hän taikoi, ei kai hän taikonut tulella ja taikoiko hän julkisella paikalla. Teresa hätkähti. “Ai, mitä sanoit? Olin ajatuksissani. Siis uusi ystävä teilläkö?” hän kysyi hieman hölmistyneen näköisenä. “Aurelialla”, Wendy korjasi. “Eräs Luce. Hän on... kylän laitamilta”, hän jatkoi ja vilkaisi epäröivästi pikkusiskoaan. Aurelia jatkoi: “Niin, tapasin hänet siis pellolla, ellet kuullut.” “Äläpä puhu nenäkkäästi äidillesi”, Carlim keskeytti hänen takaansa. “Vai on sinulla poikaystävä?”, hän jatkoi huvittunut pilke silmissään. “Ei, kun ystävä! Isä, sinä olet ärsyttävä!” Aurelia älähti kiusaantuneena. Kavereitahan he olivat, Luce ja hän. Tuskin koskaan muuta, vaikka voisivatkin.
“Aika mennä nukkumaan”, isä sanoi. “Huomenna on uusi päivä.” Wendy huokaisi. “Isä, olen jo 18! Älä puhu minulle kuin lapselle”, hän nurisi. “Ja vaikka minä olen 15, en minäkään halua, että minua kohdellaan kuin kaksivuotiasta”, Aurelia jatkoi. Isä naurahti. “Älkää nyt jaksako. Tiedän kyllä, että te haluatte vain, että kerron iltasadun, pikkulapset”, hän virnisti. “Isä!” Wendy huudahti. “Ei kun, joo. Kerro taikavoimista. Minkälaisia voimia voi olla ja mitä niillä voi tehdä ja miten ne ovat syntyneet”, hän ehdotti.
Aurelia mietti hetken. Isä alkoi jo kertomaan vesivoimista, kun hän keksi: “Voitko kertoa Kuparisotureista?” Isä katsahti häneen. “Mitä sinä haluat heistä kuulla?” “Keitä... keitä he olivat ja keitä heihin kuului ja... mikä heidän... tehtävänsä oli”, Aurelia ehdotti. “Niin, ja kuka oli vahvin”, Wendy innostui. Carlim hymähti tyttöjen innostukselle. “No hyvä on. Aloitetaanpas sitten. Kuparisotureihin kuuluivat ihmiset, jotka ainoana Ukyonin valtakunnassa hallitsivat perityn voimansa lisäksi tulta. Heitä oli neljä. Heidän nimensä olivat Aloine Miran, -hänen peritty voimansa oli auringonvalo-”, Aurelia muisti Lucen, “toinen taas oli Weeron Haumon -hänen alkuperäinen voimansa taas oli maa-, kolmas oli Hermiana Corles. Hänen toinen voimansa oli jää. Neljäs, viimeinen, oli nuorin heistä, vasta 16-vuotias, oli poika nimeltä Foran Girly. (Tähän väliin ilmoitan että äläkää välittäkö noista nimistä, olin 12v ku kirjotin tätä lol)Hänen voimansa oli pyörremyrskyjen hallinta”, isä kertoi. “Oliko Aloine nainen?” Aurelia kysyi, sillä Aloine saattoi olla myös miehen nimi, vaikkakin harvoin. “Nainen”, isä sanoi. “Hänen kerrotaan olleen kaunis kuin jumalatar.” “Vau”, Wendy henkäisi. “Onko jotenkin vähän niin kuin... sääntö, että Kuparisotureiden joukkoon kuuluu kaksi tyttöä ja kaksi poikaa?” “En tiedä, mutta uskotaan niin olleen, koska heistä seuraavat, joiden olisi pitänyt periä Kuparisoturien tehtävä, olivat kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Kuningatar Marielin esi-isä surmautti heidät”, Carlim selitti. “Hermiana oli vahvin Sotureista. Soturien tehtävä oli suojella Ukyonia.” “Mutta isä, eikö tämä tarkoita, että Aurelia on Hermianan jälkeläinen ja hänen pitäisi periä hänen tehtävänsä!” Wendy älähti. Aurelian sydän pysähtyi. Hänkö muka vahvimman Kuparisoturin jälkeläinen? Mahdotonta. “Mitä oikein höpötät?” Carlim hätkähti. “No kun olen lukenut. Kuparisoturin jälkeläisillä on samat perityt voimat kuin heillä. Aurelian on pakko olla yksi heistä, hänhän hallitsee tultakin!” Wendy kimitti. “Nyt riittää! Te kaksi alatte nukkumaan! Carlim, älä enää höpötä heille mitään Kuparisotureista, varsinkaan tähän aikaan”, Teresa ärähti ovensuusta. “Teresa, se voi hyvin olla totta, sinä tiedät sen. Rauhoitu. Ei se tarkoita, että Aurelian pitäisi mennä hyökkäämään kuningattaren kimppuun”, isä yritti. "Sanoin, että nyt riittää!” äiti huusi. Sinä iltana ei enää puhuttu mitään Kuparisotureista.

Joo tätähän siis riittää yhteensä 37 sivua tuolla Wordissa joten xD Lisää on tulossa

 

[Myrskyvaroitus]

Toinen luku

Seuraavana päivänä Aurelia kohtasi taas Lucen.
“Hei Aurelia”, Luce tervehti. “Hei”, Aurelia vastasi hiljaa. Hänen oli vaikea uskoa, että tuo poika - tuo niin mukava poika olisi kuningattaren armeijan 1. osaston päällikön, Qerolin, poika. Luce huomasi hänen katseensa. “Onko jokin vialla?” hän kysyi ja hänen pronssinvärisissä silmissään näkyi huoli. “Ai, ei ole. Olen ihan kunnossa”, Aurelia sopersi. Luce katsoi tyttöä hetken kummastuneena ja muuttui sitten hieman ujoksi. “Eihän se, tuota, minusta johdu?” hän kysyi hieman nolona, vaikkei Aurelia tajunnut, mitä noloa tilanteessa oli. “Minä aluksi ajattelin, että et halua olla kanssani, kun olen sinua vanhempikin.” Aurelia heläytti naurun. “Sinähän olet ihan pöhkö! Ei minua ikäero haittaa. Minkä ikäinen sinä oikeastaan olet?” hän kysyi. “Minäkö? 16, sinua vain vuotta vanhempi siis”, poika vastasi. “Ei haittaa”, Aurelia hymähti. Sitten hänen mieleensä heräsi epäilys. “Muuten, mistä tiesit, että olen 15? Ja entä minun nimenikin, vaikka en ole koskaan tavannut sinua enkä puhunut sinulle enkä siis sanonut ikääni enkä nimeäni. Älä yritä valehdella”, hän käski yhtäkkiä. Luce hätkähti. “Siis, tuota, minä kun... Siellä missä asun, ei ole ketään lähellekään minun ikäistäni. Sitten kuulin eräältä kyläläiseltä, että sinä asut täällä ja ajattelin-” “Älä yritä. Sanoinhan, ettet saa valehdella. Olet Qerolin poika, etkö olekin? Mitä haluat minusta?” Aurelia keskeytti. Häntä suretti, ettei poika halunnut myöntää asiaa. Se varmisti, että hän oli täällä isänsä -tai jopa kuningattaren- käskystä.

 

[Myrskyvaroitus]

Toinen luku jatkuu (lol heti toisessa luvussa asiat etenee pikavauhtia xD)

Luce oli valahtanut kalpeaksi ja hän tuijotti maata. Lopulta hän kertoi: “Minun isäni oli kuullut sinusta joiltain kyläläisiltä. Hän etsii "epäilyttäviä henkilöitä" ja ihmiset ovat kertoneet, että olisit jotenkin erikoinen, mutta kukaan ei tiedä, millä tavalla. Että perheesi salaisi jotain. Jotain, mikä liittyy sinuun. Isä arveli, että minun olisi helpoin tutustua sinuun ja saavuttaa luottamuksesi, että lopulta kertoisit totuuden jos kysyisin sitä.” Hänen kasvonsa olivat surulliset. “Anteeksi.” Aurelia istui hiljaa tuijottaen tyhjyyteen. Se oli siis todellakin totta. Hän oli melkein toivonut, että Luce jatkaisi valehteluaan. Mutta ei. Hän nousi ylös ja kääntyi. Heti, kun Luce ensimmäisen kerran huudahti: “Aurelia, odota!” hän syöksähti juoksuun. “Aurelia!” Luce huusi nyt kovemmin ja lähti tytön perään. Hän oli nopeampi kuin Aurelia, joten hän sai Aurelian helposti kiinni. Tyttö kuitenkin riuhtaisi hänen otteensa irti ja tönäisi kauemmas. “Aurelia, kuuntele-” “Olen kuunnellut tarpeeksi!” Aurelia huusi ja katsoi Lucea suoraan silmiin itkuisilla liekinvärisillä silmillään. Poika yritti tulla lähemmäs, mutta Aurelia jäädytti hänen jalkansa kiinni maahan. Sitten hän perääntyi kauemmas. Luce sai helposti jään sulatettua auringonsäteillään. Mutta heti kun hän oli vapaa, Aurelia sinkautti tulipallon häntä kohti. Luce henkäsi kauhusta. Aurelia tunsi, että voimat olivat purkautumaisillaan. Hän tiuskaisi: “Katso nyt! Katso! Sinähän halusit tietää, mikä minä olen! Mene jo, kerro isällesi, että olen Kuparisoturin, Hermiana Corlesin perillinen!” Hänen käsistään syöksähti liekki kuin lohikäärmeen kidasta Lucea kohti. Luce yritti torjua sen aurinkokilvellään, muttei onnistunut ja heittäytyi maahan. Hän kohotti katseensa. Pronssisilmät katsoivat liekkisilmiin. Sitten Aurelian voimat räjähtivät.

Polttaa. Polttaa. Aurelia ei voinut liikkua. Sattui joka paikkaan ja hänestä tuntui, kuin häntä poltettaisiin roviolla. Hän aukaisi silmänsä hyvin hitaasti. Aluksi hän näki vain sumeita hahmoja sängyn vieressä. Sitten hän tunsi, kuinka hänen päälleen valeltiin kylmää vettä. Kohta hän näki hahmot selvästi. Hänen oikealla puolellaan istui äiti, vasemmalla taas Wendy. Sängynpäädyssä istui isä. “Polttaako vielä?” äiti kysyi lempeällä mutta huolestuneella äänellä. Aurelia nyökkäsi, muttei pystynyt puhumaan. Sattui liikaa. Äiti aloitti kyselyn. “Mitä tapahtui? Miksi voimasi purkautuivat? Oliko paikalla ketään?” hän kyseli nopeasti. “Rauhoitu, Teresa. Hänen täytyy levätä. Ei hän pysty nyt vastaamaan noin suureen määrään kysymyksiä”, isä keskeytti. Wendy nyökkäili mukana. Äiti vilkaisi heitä ja kääntyi sitten taas valelemaan Aurelian kehoa vedellä. Vasta nyt Aurelia huomasi, että vesi ilmaantui äidin käsistä eikä mistään vadista. Hän hengitteli hetken ja keräsi voimia. Sitten hän aloitti käheällä äänellä: “Minä olin pellolla. Taioin. Minä... kuulin rasahduksen ja... säikähdin. Tulta purkautui käsistäni. Se ei ollut ihminen”, hän lisäsi nähdessään äidin kauhistuneen ilmeen. Hän yritti kuumeisesti keksiä, miten saisi selitettyä asian ilman, että hän kertoisi totuutta. “Vaan joku iso eläin, ehkä hirvi. En ollut valmistautunut yhtään voimien purskahdukseen. Ne vain tulivat ja... taisin säikähtää sitä enemmän kuin sitä hirveä ja sen takia ne purkautuivat. Ja... ja ehdin nähdä, ettei ketään ollut... ollut lähettyvillä”, Aurelia henkäisi. Hengittäminen oli vaikeaa. Tuntui, kuin olisi yrittänyt hapen sijaan hengittää tulta. Kurkkua kuivasi. Oli jano. Äiti katseli häntä miettien hänen kertomustaan. Aurelia toivoi koko sydämestään, että äiti -ja myös isä ja Wendy uskoisivat hänen tarinansa. Helpotuksekseen äiti nyökkäsi. “Et saa lähteä ainakaan kahteen päivään täältä. Sinun täytyy levätä. Ja tästä lähin, Wendy tulee aina mukaasi, minne menetkin”, hän määräsi. Aurelia kauhistui. Ei! Miksi? Ei hän halua Wendyn vahtivan häntä joka hetki! Mutta Aurelia tiesi, että vastaan väittäminen olisi mahdotonta. Äidin päätä ei saisi käännettyä mitenkään. “Wendy, jää tänne viilentämään häntä ja pysy niin kauan täällä, että Aurelia nukahtaa. Hyvää yötä”, hän sanoi tytöille. Aurelia hätkähti. Oliko nyt muka jo ilta? Oliko hän ollut niin kauan tajuttomana?

“Kuinka pitkään olen ollut tiedottomana?” Aurelia kysyi Wendyltä. Isosisko vastasi: “Ainakin kuusi tuntia. Emme olisi saaneet tietää tilannettasi ollenkaan, ellei kylältä kotiin kävellyt Zeelie” Aurelia nyökkäsi. Hänen täytyisi käydä kiittämässä Zeelietä, heidän naapurissaan asuvaa naista. Wendy katseli pikkusiskoaan hetken miettiväinen ilme kasvoillaan. “Aurelia”, hän aloitti. “Et puhunut totta. Se ei varmasti mennyt lähellekään niin kuin kerroit. Miksi valehtelit? Suojeletko jotakuta? Kuten vaikka... Lucea? Kerro minulle, mitä oikeasti tapahtui! Lupaan säilyttää salaisuuden”, Wendy pyysi. Aurelia tuijotti siskoaan. Kyllähän hän Wendyyn voisi luottaa. Varmasti. “Minä... Minä en oikein tiedä, ketä yritän suojella. Luultavasti... äitiä. Hän menisi tolaltaan, jos saisi tietää totuuden ja saattaisi tehdä jotain harkitsematonta”, Aurelia kuiskasi. Hän alkoi miettiä, mitä äiti saattaisi tehdä. Tappaisiko hän Lucen? Tai vangitsisiko? Ei sentään... ehkä. Aurelia vuodatti koko tarinan Wendylle. Kun hän lopetti selittämisen, Wendy huokaisi. “Kyllä minäkin olisin toivonut, ettei Luce olisi kuulunut heihin. Kun sinulla on niin vähän kavereita, olen kyllä huomannut, että Wealin kyläkoulun tytöt eivät oikein sovi sinun kavereiksesi. Hän olisi ollut mahtava ystävä sinulle. Ja... voisi olla edelleenkin, jos olisit kuunnellut häntä”, Wendy sanoi hieman toruvasti. Aurelia hätkähti. Tosiaan. Luce oli pyytänyt häntä kuuntelemaan, mutta hän oli vastannut, että oli kuunnellut poikaa ihan tarpeeksi. “Nyt sinä sitten olet lapsenvahtini”, Aurelia murahti. “En saa olla enää ollenkaan omissa oloissani.” Wendy virnisti. “Kyllähän sinä tiedät äidin. Hän on vain niin ylisuojeleva ja -reagoiva. Minä annan sinun olla yksin -tietenkin silloin, kun äiti ei näe”, hän naurahti. “Ihanaa, kiitos!” Aurelia henkäisi niin kovaan ääneen, kuin vain pystyi. Hän olisi halannut Wendyä, jos liikkuminen ei olisi sattunut ja polttanut niin paljon.

Aurelia harjoitteli voimiensa käyttöä Wendyn kanssa jäädyttämällä Wendyn ilmaan viskaamat vesikuplat. Se oli ihan hauskaakin, ainakin silloin, kun kumpikaan vanhemmista ei ollut vieressä. Tulivoimkaan hän ei saanut kuitenkaan käyttää ja Aurelia odotti vain sitä, että Qerolin sotilaat tulevat pidättämään heidän koko perheensä. Kului kolme päivää, mutta ketään ei tullut.

 

[Myrskyvaroitus]

Kolmas luku

Aurelia käveli ensimmäistä kertaa tulivoimien purkautumisen jälkeen yksin pellolle. Wendy oli viimein päästänyt hänet yksin. Siskokin osasi olla suojelevainen, mutta ei niin paljon, että se olisi ollut raivostuttavaa, kuten äidin tapauksessa. Hän ei päästäisi Aureliaa yksinään pois talon pihastakaan.

Aurelia seisoi pellon laidalla ja mietti, oliko hyvä idea mennä sinne sittenkään. Vaikka hän olikin tuntenut Lucen vain kaksi päivää kuin se tapahtui, hänellä oli silti paha mieli siitä, mitä Luce oli tehnyt ja mitä oli tapahtunut. Aurelialla saattoi olla jopa ikävä häntä. Poika oli vähän niin kuin isoveli. Toisaalta häntä suututti ja hän haluaisi vain lyödä Lucea.(No nyt mennään jo aika pitkällä jos kahen päivän jäläkeen se on jo isoveli.. mitä mää oon oikeen aatellu)
Sitten hän huomasi, että pellolla, tutun puun juurella metsän laidassa, istui joku. Aurelia lähti hiipimään puuta kohti. Hän tiesi heti, kuka se oli.

Luce istui puun juurella tuijottaen maahan. Häntä kadutti. Kadutti kaikki. Se, että oli joutunut valehtelemaan Aurelialle. Se, että oli suostunut isän pyyntöön.
Aurelia oli nyt Lucen vieressä. Poika kääntyi katsomaan häntä hämmästyneenä ja myös hieman ilahtuneena. Aurelian katse oli kuitenkin kylmä ja ivallinen. “No, menitkö jo kertomaan isällesi?” hän kysyi kylmästi. “Vai etkö uskaltanut?” hän lisäsi, ääni pilkkaa tihkuen. Lucen katse meni vakavaksi ja hän katsoi Aureliaa suoraan silmiin. “En mennyt”, hän vastasi. “Kai huomasit itsekin.” Aurelia tuijotti häntä. “Kannattaisi mennä vielä kun on mahdollisuus. Voin yhä kärventää ja tappaa sinut.” Luce pudisti päätään. “Et sinä pysty tappamaan. Tiedän sen ja tiedät myös itsekin. Ja vaikka pystyisitkin, en silti kertoisi.” Aurelia ei kyennyt peittämään hämmästystään. “Miksi?” hän älähti, ennen kuin ehti hillitä itsensä. “Minä tiedän, mitä sinulle ja perheellesi tehtäisiin”, Luce vastasi. “En halua sitä. Siksi olen jo sanonut isälleni, että sinussa ei ole mitään epänormaalia. Hän tietysti käski minua lopettamaan täällä käymisen, mutta pyysin, että saisin vielä käydä täällä jonkun aikaa, kun sinulla ei ole muita ystäviä kuin siskosi.” Aurelia oli ihmeissään. Ensimmäistä kertaa joku muu kuin äiti tai isä tai Wendy välitti hänestä noin paljon. “Olen tosi pahoillani kaikesta. Anteeksi", Luce mumisi.
Aurelian suu tuntui kuivalta, kun hän vastasi: “Ei se mitään.” Hän lisäsi vielä: “Kiitos, kun et kertonut kellekään.” Luce hymyili.
“Kerro, kuka on se Hermiana Corles, mistä silloin puhuit?” hän pyysi.

“Isä sanoi, että hän oli Kuparisotureista vahvin. Hän hallitsi jäätä ja tulta, kuten minäkin. Eli minun on siis oltava hänen jälkeläisensä, sillä hänellä ja minulla on samat perityt voimat”, Aurelia kertoi. Sitten hän muisti. “Kuule... kokeillaanko, että reagoiko sinun voimasi mitenkään tuleen? Kun yksi heistä, Aloine Miran, hallitsi auringonvaloa ja sen säteitä samalla lailla kuin sinä. Ajattelin... Ajattelin, että sinä voisit olla hänen jälkeläisensä”, Aurelia sanoi varovasti. Luce kuitenkin pudisti päätään. “Ei, ei voi olla mahdollista. En se voi olla minä."
"Mutta eikö sinunkin mielestä Mariel ole kauhea hallitsija?” Luce kysyi yhtäkkiä. Aurelia kauhistui. “Älä sano tuollaisia, joku voi kuulla!” “Kuka täällä muka kuulisi mitään mitä sanomme? Ja nyt kun olet 15, kaikki ikäisesi kutsutaan kuningattaren luo, yleensä isänsä kanssa. Tai oikeastaan sen vanhemman, keneltä on voimansa perinyt. Minä esimerkiksi menin äitini kanssa, isäni kun hallitsee salaman sähköä, mutta äiti ja minä auringonvaloa ja -säteitä. Saat viimeistään silloin huomata, millainen hän todellisuudessa on”, Luce kertoi.

Aurelia hämmästyi. Hän ei ollut tiennyt mitään tuollaisesta. “Ei tarvitse hämmästyä, suurin osa siellä olleista minun ikäisistäni ei tiennyt mistään mitään, minä olin tietysti poikkeus, sillä isäni on armeijan päällikkö”, Luce sanoi ja virnisti Aurelian hölmistyneelle ilmeelle. Aureliaa ei naurattanut. Jos Mariel on niin kamala kuningatar kuin Luce kertoi, hän ei todellakaan halua astua jalallaankaan palatsiin. Entä jos hänen voimansa saataisiinkin selville? Luce huomasi hänen pelokkaan ilmeensä ja rauhoitteli: “Ei ole mitään pelättävää. Se on vain pieni käynti siellä. Tuskin sinuun kiinnitetään mitään huomiota.” Aurelia nyökkäsi, mutta häntä pelotti silti vielä enemmän. “Minä taidan mennä nyt kotiin, ennen kuin siellä huolestutaan”, hän sanoi ja yritti pitää äänensä tasaisena. Luce kuitenkin tajusi heti, että Aurelia oli kauhuissaan ja nousi ylös. Aurelia oli juuri kääntynyt lähteäkseen, kun Luce sieppasi hänet syliinsä ja halasi lujasti. Aurelian sydän alkoi tykyttää lujaa, vaikkei hän tiennyt, miksi.
Jotenkin Aurelia vain purskahti itkuun. Luce lähti kantamaan häntä kotiin.
“Aurelia, mikä hätänä?” äiti kyseli huolestuneena kun Luce ilmestyi Carlesien pihaan. “Ai, mutta, sinähän olet Luce Eurak, päällikkö Qerolin poika!” hän henkäisi ja jähmettyi paikalleen. Luce nyökkäsi ja hymyili. “Kyllä, mutta täällä minä olen vain Aurelian ystävä”, hän hymähti. “Hyvää päivää, te olette varmaankin Aurelian äiti? Aurelia vain kompastui hieman, mitään haavaa ei tullut. Nilkka taisi vähän nyrjähtää”, Luce selitti ja vilkaisi Aureliaa käskien katseellaan tätä leikkimään mukana. “Missä Wendy oikein on? Hänenhän piti vahtia sinua!” äiti hermostui. “Ei, äiti, älä syytä Wendyä. Minä lähdin ihan itse”, Aurelia keskeytti hädissään. Ei hän voinut myöntää, että Wendy itse oli antanut hänen mennä. “No, kiitos kuitenkin, että toit Aurelian kotiin, Luce”, Teresa kiitti. Aurelia havaitsi jähmeyden hänen puheessaan.

“Miksi et kertonut, että ystäväsi on Qerolin poika?” äiti tiukkasi. Aurelia hermostui. “Äiti, hän ystäväni! Ihan sama, vaikka olenkin Hermianan jälkeläinen!” hän tiuskaisi. Teresa kalpeni. “Carlim! Älä enää koskaan puhu Kuparisotureista tytöille!” hän huusi. Carlim tuli heidän luokseen. “Miksen? Teresa, tiedät itsekin, että Aurelia ei ole normaali tyttö. Kukaan muu paitsi Kuparisoturi ei voi hallita kahta voimaa! Älä yritä kieltää totuutta. Vaikka tekisit niin, on jo myöhäistä. Et pysty kieltämään sitä enää edes itseltäsi!” Carlim sanoi tuimasti. Wendy asettui puolustamaan isää. “Äiti, isä on oikeassa. Ainoa asia mitä voimme tehdä, on Aurelian voimien suojeleminen. Ja tällä tarkoitan sitä, että hänen täytyy oppia hallitsemaan voimiaan! Vastahan hänen voimansa räjähtivät, koska hän ei osaa hallita niitä! Ja se johtuu siitä, ettet ole hänen antanut käyttää niitä”, Wendy ilmoitti. Teresan ryhti lysähti. Tietysti hän ymmärsi virheensä. Silti hän kuitenkin vielä yritti: “Aurelia-” “Äiti, minä ymmärrän miltä sinusta tuntuu. Mutta minäkin olen samaa mieltä isän ja Wendyn kanssa. Ja minä tiedän, miksi et halua minun hallitsevan tulta; sinä pelkäät voimiani! Sinä pelkäät, että kun tiedän alkuperäni, tai siis voimieni alkuperän, hyökkään suoraa päätä kuningattaren hoviin!” Aurelia keskeytti kiihtyneenä. “Miksi minä niin tekisin, varsinkin kun menen parin kuukauden päästä vierailulle?” Teresa henkäisi. “Kuulitko sinä tuostakin siltä pojalta? Ei, et mene. Minä en halua-” “Että hän tapaa kuningattaren? Teresa, meillä ei ole mitään pelkoa voimien purkautumisesta, jos alamme nyt opettamaan häntä. Me pystymme siihen, Aureliallakin on jäävoimat, joita voi käyttää", isä jatkoi. Äiti huokaisi. “Hyvä on. Ehkä minä olenkin vain ylisuojelevainen, enkä ymmärrä Aurelian parasta”, hän luovutti. Aurelian sydän hypähti riemusta. Viimeinkin äiti myönsi, että hän oli mikä oli! Vaikka tulevaisuus vaikuttikin epävarmalta, sisimmässään Vasta myöhemmin Aurelia tajusi mitä tulisi tapahtumaan, jos hän tekisi sen mitä äiti varmasti haluaisi hänen tekevän. Siksi hänen täytyi päättää oma tiensä, mutta sen aika ei ollut vielä.



Neljäs luku


“Auts, Aurelia, älä kärvennä kättäni!” Wendy kiljahti. “Anteeksi, mutta on vähän hankalaa ‘tanssittaa‘ liekkejä suunnilleen sormesi pituisella tikulla”, Aurelia vastasi hieman ärtyneenä. Aurelia harjoitteli tulivoimiensa hallitsemista. Tosin hän ei tajunnut, miksi hänen pitäisi osata liikutella liekkejä kuin ne tanssisivat. “Se on hyvää harjoitusta”, Wendy oli sanonut. “Opit niiden hallintaa, kun saat ne liikkumaan tahtosi mukaisesti.” Hah. Ihan kuin Wendy asiasta jotain tietäisi, Aurelia oli ajatellut, vaikka hän kyllä mielessään tiesi, että sisko oli oikeassa. Mutta eihän hän sitä tietysti myöntänyt. “Sinun kannattaisi käyttää jäävoimiasi apunasi”, isä keskeytti tyttöjen harjoittelun. Aurelia tuijotti kulmat kurtussa häntä. “Selventäisitkö vähän?” Wendy kysyi. “Jos Aurelia lisäisi tulivoimiinsa jäätä, hän voisi luoda tulen, joka ei polta”; isä selitti. “Mitä hyötyä siitä on?” Aurelia kysyi ihmeissään. “Sitä voisi käyttää valonlähteenä”, äiti kertoi isän selän takaa. Hän suhtautui Aurelian oppimiseen vakavammin kuin muut. “Kannattaa harjoitella.” “Mutta käytetäänhän me esimerkiksi salamasta saatavaa sähköä valona”, Wendy keskeytti. “Niin, mutta silti. Jos lähellä ei olisikaan sähkön lähdettä.”

Wendy alkoi kysellä lisää voimien sekoittamisesta toisiinsa, mikä siis oli Aurelian mielestä maailman tylsin aihe, joten hän uppoutui omiin ajatuksiinsa. Pian hän menisi muiden ikäistensä kanssa kuningatar Marielin hoviin. Siitä hän muistikin Luce Eurakin. Hän ei ole nähnyt poikaa moneen
viikkoon. Viime tapaamisessa Luce oli luvannut tuoda hänelle jonkin lahjan. Mutta hän oli myös kertonut, että lähtisi pian isänsä mukana kotiinsa Rioldiin, Ukyonin pääkaupunkiin, jossa myös kuningattaren palatsi sijaitsee. Aurelia toivoi, että voisi tavata Lucen siellä. “Herätys, meidän pitää harjoitella”, Wendy keskeytti hänen ajatuksensa ja ravisteli häntä. “Kokeillaan sitä voimien sekoittamista.” “Eli siis: Tee pieni tulipallo, jotta voimasi eivät rasitu liikaa. Yritä sitten lisätä jään kylmyyttä mukaan.” Aurelia oli ihan pihalla. “Jään kylmyyttä? Miten minun sitä muka pitäisi osata lisätä?” Wendy huokaisi. “Äääh, olet vähän hidasälyinen. Aloita ajattelemalla sitä, miltä jää tuntuu. Ja yritä vähän kuin... saada se tunne liukumaan käsiäsi pitkin tulipalloon”, hän neuvoi. Aurelia nyökkäsi, vaikka ei vieläkään kunnolla tajunnut siskon selitystä. Hän loihti esiin pienen, hohtavan tulipallon. Seuraavaksi hän alkoi ajattelemaan jäätä. Sitä kylmyyttä. Hän ei ehtinyt ajatella kuin pienen hetken, kun Wendy älähti: “Hei, sinun kuuluu pitää tulta yllä, ei antaa sen sammua!” Aurelia katsoi kättään. Tosiaan. Liekki oli sammunut. Isä ilmestyi taas kerran heidän luokseen. “Sinun on kai aloitettava ihan alusta. Yhtä aikaa taikominen ja toisen asian ajatteluun keskittyminen on hankalaa. Mutta kannattaa aloittaa jäävoimilla, ettei tuli vain purkaudu sinusta yhtäkkiä”, hän neuvoi. Aurelian pää oli jo ihan pyörällä kaikesta opettelusta. Häntä alkoi jo väsyttää. “Hei, antakaa Aurelialle välillä hengähdystauko”, äiti keskeytti. “Hänhän on jo ihan uuvuksissa. Anteeksi Aurelia, sinun kannattaa sanoa jos et jaksa enää.” Aurelia nyökkäsi. Hän painuisi suoraa päätä sänkyyn.


Luce heräsi aikaisin, ennen kuin edes isä oli herännyt. Auringonsäteet pilkistivät verhojen takaa. Luce käänsi ne pois voimillaan. Hämärä laskeutui huoneeseen. Luce puki vaatteet ylleen ja hiipi oleskeluhuoneeseen. Tänään on se päivä, jona hän lähtisi. Eikä palaisi takaisin vuosiin, jos koskaan. Lucea harmitti. Harmitti ja huoletti. Äiti oli edelleen Rioldissa ja isänkin työt olisivat jatkossa pääasiassa siellä, joten Aurelia jäisi yksin. Hän toivoi, että pääsisi isänsä mukana palatsiin, kun on Aurelian vuoro tulla sinne. Ehkä hän saisi hänet viipymään luonaan isänsä kanssa. Luce hymyili ajatukselle.
Qerol tuli ryminällä huoneeseen. Hän oli pitkä, leveäharteinen ja ihan hyvännäköinen mies, vaikka tukka olikin tällä hetkellä sotkussa ja kasvot olivat uniset. Hänellä oli vaaleanruskea tukka, jonka alta pilkisti samat pronssisilmät kuin Lucella. Nyt niiden katse osui Luceen. “Oletpa aikaisin hereillä, Luce”, hän ihmetteli. “Olet kummallisen aamuvirkku nykyään.” Luce naurahti. “En vain jaksa enää maata sängyssä”, hän vastasi. Tosiasiassa hän oli jo tottunut siihen, että nousee aikaisin ja kävelee Wealin kylän läpi pellolle, jossa hän ja Aurelia –ja joskus myös hänen siskonsa Wendy- tapasivat. “Se on kyllä tullut huomatuksi”, isä nauroi. Sitten Luce muisti. “Ainiin, isä, saanko kysyä yhtä juttua?” “Siitä vain”, isä kehotti. “Pääsenkö mukaasi palatsiin silloin, kun on Tapaaminen?” Luce kysyi jännittyneenä. Qerol hämmästyi ja kurtisti kulmiaan. “Ai, no... ei kai siitä mitään haittaakaan ole. Miksi?” “No, ajattelin, että kun jos minusta tulee joskus sotilas, niin olisi hyvä jos tutustuisin vähän paikkoihin, sillä sinähän kierrät niiden lasten kanssa palatsia?” Luce selitti. “Ja siis, minun ystäväni, joka asuu Wealissa, tulee sinne. Haluaisin nähdä hänet”, hän lisäsi hieman epävarmasti. Qerolin silmissä välähti ymmärrys ja hän vastasi ilkikurisesti: “Ai, tarkoitat sitä pikkulikkaa? Aureliakos se nyt oli?” Luce punastui. “ Ei hän mikään likka ole.. Mutta joo, hänestä minä puhun. Mutta jos minä jään kuitenkin lopulta Rioldiin, en näe häntä enää, tai ainakaan pitkiin aikoihin”, hän myönsi. “Mutta kuten sanoin, myös sen sotilashomman takia-” “Juu, sanoinhan minä ettei siitä ole haittaa. Tule vain mukaan”, isä hymähti ja huitaisi ilmaa kädellään. Luce naurahti. Kukaan ei olisi arvannut, että Qerol osaisi olla myös näin lempeä ja myöntyväinen, kuin hän oli Lucelle. Hän oli pelätty sotilas. Luce tiesi, että sotilaan täytyi peittää tunteensa, etteivät viholliset voisi käyttää häntä hyväkseen. Siinä Lucella on vielä opittavaa, sillä hän ei saa millään pidettyä naamaansa peruslukemilla esimerkiksi silloin, kun joku sattuu murjaisemaan hyvän vitsin. Mutta se ei tunnu haittaavan isää; hän sanoi kerran Lucelle, että hänen tarvitsee olla vain oma itsensä, ja että hän pääsisi sen avulla pitkälle, jopa pitemmälle kuin Qerol itse.


Viides luku

Tänään Aurelia lähtisi isänsä kanssa Rioldiin, Ukyonin pääkaupunkiin. Aureliaa jännitti kovasti, kun isä käveli ulos ja loihti teleportin Rioldiin. Hän ei ollut koskaan käynyt Rioldissa, eikä myöskään nähnyt, kuinka teleportti tehdään.
Carlim kääntyi Aurelian puoleen teleportin hohtaessa sinivihreänä. “Tule, nyt mennään!” hän sanoi ja hymyili. Aurelia nielaisi ja tarttui kiinni isänsä kädestä astuessaan porttiin.
Kaikki oli todella kirkasta. Aurelia painoi silmänsä kiinni, mutta se ei auttanut. Hän luovutti ja avasi ne. Yhtäkkiä kaikki ei ollutkaan kirkasta sinivihreää, vaan hyvin tummaa punaviolettia. Aurelia henkäisi ihastuksesta.
Sitten he olivatkin jo Rioldin keskuspuistossa. Aurelia katseli ympärilleen. Kaikki oli suurta ja kaunista. Aurelia henkäisi jälleen. “Miten täällä on näin kaunista?” hän kysyi. Carlim hymyili. “Kuparisoturien ansiota. Mutta nykyään kuningatar levittää tarinaa, että se oli hänen esivanhempiensa ansiota”, hän vastasi hiljaa. "Mutta älä sano tätä kenellekään."

Kuningattaren linna oli suurempi ja kauniimpi kuin koko Riold yhteensä. Siinä oli ainakin tuhat tornia –ainakin Aurelian mielestä, oikeasti niitä taisi olla vain kaksisataa ja ne kaikki kimmelsivät auringonvalossa. “Jokainen kukka on päältä kaunis”, isä kuiskasi, enimmäkseen itsekseen. Aurelian kurkkua kuristi.
Portilla odotti vartija. “Nimi?” oli ainoa, mitä hän Aurelialta kysyi. “A- Aurelia Carles”, tyttö vastasi, hieman vapisten. Vartija nyökkäsi ja päästi heidät kävelemään porteista.

Linnan eteisessä oli hieman tungosta, sillä koko Ukyonin maan kaikki 15-vuotiaat tytöt ja pojat odottivat siellä, että ylipäällikkö Qerol tulisi ja hakisi heidät Kristallisaliin.

Viimein Qerolin jykevä hahmo ilmestyi suureen oviaukkoon. Aurelia tajusi olevansa häntä lähimpänä ja vältteli katsomasta suoraan päällikköön. Yksi asia miehen takana kuitenkin kiinnitti hänen huomionsa; tuttu virne rauhoitti hänen jännittyneen mielensä.
“Hei, Luce”, Aurelia kuiskasi ja ilmeestään päätellen Luce oli myös kuullut sen. Aurelia ei kuullut Lucen ääntä, mutta pystyi silti lukemaan pojan huulilta sanat: “Hyvä kun olet täällä.” Hymy kohosi tytön huulille kuin itsestään.

“Lapset”, päällikkö lausahti tummalla äänellään. “Seuratkaa minua. Aikuiset viedään vierailusaliin.”
Kaikki Aurelian ikäiset pojat ja tytöt alkoivat valumaan hiljaisena virtana Kristallisaliin. Aurelias eurasi jäykin askelin perässä. Aivan salin päädyssä oli kristallein ja smaragdein koristeltu valtaistuin. Qerol ohjasi heidät siistiin riviin. Aurelia hakeutui mahdollisimman lähelle Lucea, joka seisoi isänsä vieressä.

Pian valtaistuimen vasemmalle puolelle ilmestyi taikaportti, josta astui ensin kaksi vartijaa, sitten kuningatar Mariel ja vielä toiset kaksi vartijaa. Aurelian mielestä neljä vartijaa oli jo liioittelua.
Mariel istui hitaasti ja arvokkaasti valtaistuimelleen. Sen jälkeen hän katseli jokaista lasta yksitellen silmiin, vuorotellen. Samalla hän sanoi: “Kuten tiedätte, olen tämän maan, Ukyonin valtakunnan kuningatar. Tutustun joka vuosi 15-vuotiaisiin ukyonilaisiin. Täytyyhän minun tietää, minkälaisia ihmisiä valtakunnassani asuu- ja millaisia voimia heillä on.” Mariel hymyili. Suurin osa varmaan ajatteli hymyn olevan ystävällinen tai lempeä, mutta Aureliasta se näytti vain häijyltä.
Samassa kuningattaren katse osui Aureliaan. Aurelia hätkähti. Kuningattaren silmät olivat melkein valkoiset. Kylmät ja valkoiset. Aurelia tunsi, kuinka tuli kuohui hänen sisällään. Hän toivoi, ettei hänen silmänsä hohtaneet- tai pikemminkin liekehtineet, ne kun sattuivat olemaan liekinväriset.
Kuningatar siristi silmiään ja Aurelia yritti hillitä itseänsä, ettei olisi väistänyt naisen katsetta.
Lopulta Mariel siirtyi katsomaan seuraavaa tyttöä. Aurelia hengitti syvään ja huomasi Lucen katsovan huolestuneena. Aurelia hymyili vinosti yrittäen vakuuttaa itselleen, että kaikki oli kunnossa, eikä Mariel enää kiinnitä häneen mitään huomiota - vaikka hän tiesi hyvin, että hän oli kiinnittänyt kuningattaren huomion turhankin hyvin.
Lopulta koko joukko vietiin toiseen huoneeseen, ja heidät kutsuttiin kuningattaren luo vuorotellen. Aurelia istui hiljaa paikoillaan toivoen, että hänet kutsuttaisiin viimeisenä, tai vielä parempi vaihtoehto olisi, että häntä ei kutsuttaisi ollenkaan.
“Hyvin se menee”, kuului kuiskaus Aurelian korvan juuresta. Luce istui hänen viereensä. “Ei mene”, Aurelia mutisi. “Silmäni hehkuivat, eivätkö hehkuneetkin?” Luce huokaisi. “Parempi ilmaus olisi, että ne liekehtivät. Itse asiassa näytti kuin koko olemuksesi olisi ollut tulessa”, hän vastasi, ihailua äänessään. Aurelian täytyi ponnistella että sai hengitettyä. Ei tässä ollut mitään ihailun aihetta.


Kuudes luku

Sitten se tapahtui.
“Aurelia Carles!” Qerol ilmoitti. Aurelia asteli ovelle ja käski itseään rauhoittumaan.

Kuningatar odotteli sormet ristissä Aureliaa. Aurelia niiasi varovasti samalla, kun pysähtyi valtaistuimen eteen. Hänen sydämensä läpätti kiivaasti.
“Tervehdys, Aurelia”, Mariel hymähti. “Älä suotta jännitä.” Aurelia nyökkäsi.
“Noniin... Keitä vanhempasi ja sisaruksesi ovat ja missä asut? Entä mikä voimasi on... Tai ehkä... voimat?” Mariel kysyi.

Varuillaan Aurelia aloitti hiljaisella äänellä: “Isäni... on Carlim Carles. Ja äiti Teresa Carles. Hänen aiempaa sukunimeään en tiedä. Minulla on isosisko, Wendy. Asun Wealin kylässä...” Hän keskeytti puheensa pitääkseen hengähdystauon. “Jatka vain”, Mariel kehotti ja hymyili kammottavaa hymyään.
“Hallitsen jäätä, olen perinyt sen voiman isältäni. Äitini ja Wendy hallitsevat vettä”, Aurelia sanoi. “Tarviiko vielä sanoa jotain muuta?” hän kysyi vielä. "Teidän Korkeutenne."

Kuningatar hymyili ja oli hetken hiljaa. Sitten tämä kysyi Aurelialta sen kysymyksen, jota hän oli pelännyt.
“Ei... Tai itse asiassa, kyllä. Jos kerran hallitset jäätä, miksi silmäsi liekehtivät- kuin ne olisivat tulessa?” kuningatar kysyi. Hänen katseensa porautui Aurelian silmiin. "On erittäin epätavallista, että silmien väri poikkeaa taikavoimasta. Isäsi silmäthän ovat harmaat, kuten muilla hänen sukunsa jäänhallitsijoilla."
“Minä en tiedä. En ole koskaan ajatellut sitä”, Aurelia vastasi yrittäen hillitä halunsa rynnätä pois salista isän luokse. "Se on kai vain jokin syntymämerkki. En osaa sanoa."
“Vai niin... Siinäkö kaikki? Onko sinulle kerrottu suvustasi mitään... erikoista?” Aurelia pudisti päätään.
Kuningatar katseli häntä läpitunkevasti. Lopulta hän nyökkäsi ja sanoi: “Selvä. Voit mennä.” Aurelia niiasi ja yritti kävellä mahdollisimman normaalin oloisesti takaisin Lucen luo.

 

[Poistettukäyttäjänimi1459]

Alku vaikuttaa lupaavalta! Luen loppuun ko kerkeän!!

 

[Kahdeksas kääpiö]

Jatka vaan tänne jos jaksat. Vaikuttaa tosi hyvältä.

 

[Myrskyvaroitus]

Alku vaikuttaa lupaavalta! Luen loppuun ko kerkeän!!

Kiitos :3

 

[Myrskyvaroitus]

Jatka vaan tänne jos jaksat. Vaikuttaa tosi hyvältä.

Haha pittää kattua saanko jatkettua tuota järkevästi :D Mut kiva jos ei aivan pöljältä tarinalta kuulostanut xD <3