Myrskyvaroitus
Järjestyksenvalvoja kuudelta aamulla
- Liittynyt
- 2.2.2021
- Viestejä
- 7,751
- Reaktioarvo
- 6,564
Joka on kauheen pitkä ja vielä kesken lol
Ja siis laitan sen tänne siks ku meijän koulun tilit lakkaa toimimasta sit ku pääsee peruskoulusta nii nyt ku vielä ehin nii laitan sen muualle
Kuparisoturin jälkeläinen
Ensimmäinen luku
Aurelia on tyttö, jolla on taikavoimia. Mutta hän ei toki ole ainoa; Koko Wealin kylän väellä oli joku taikavoima. Mutta Aurelia oli silti erityinen. Hän hallitsi KAHTA voimaa. Ne olivat jää ja tuli. Aurelian isä Carlim oli kieltänyt häntä taikomasta kummallakin voimalla, paitsi hätätapauksessa. Se siis tarkoitti sitä, että tyttö sai taikoa vain jäävoimillaan. Sillä kukaan, ei kukaan, koko Ukyonin valtakunnassa osannut hallita tulta sitten Kuparisoturien aikojen jälkeen. Mutta Kuparisoturit oli hajotettu jo sataviisikymmentä vuotta sitten, jos Aurelia sen oikein muisti. Carlim oli sitä mieltä, että Aurelia oli jonkun Kuparisoturin perillinen, sillä ei ollut muuta selitystä sille, että Aurelia hallitsi isältään perityn voiman lisäksi jotain muutakin voimaa. Aurelian äiti Teresa ei kuitenkaan suostunut uskomaan, että hänen tyttärensä olisi Kuparisoturin jälkeläinen. Nimittäin, Ukyonin valtakunnan kuningatar Mariel oli Soturien vihollisten jälkeläinen, eikä sallinut heidän jälkeläistensä elää.
Eräänä päivänä Aurelia istui pellon laidalla leikkimässä taikavoimillaan. Hänen isosiskonsa Wendy oli koulussa, eikä siksi voinut harjoitella hänen kanssaan taikomista. Wendy hallitsi vettä, kuten äitinsä Teresa. Jää oli veden kiinteä olomuoto, joten hänen oli helppo auttaa 15-vuotiasta Aureliaa hallitsemaan voimaansa. Luulisi, että Wendy voisi muuttaa veden miksi haluaa, jääksikin. Mutta hän ei voi. Hän voi tehdä vedellä mitä haluaa – paitsi muuttaa jääksi. Siksi jäävoima on erikseen olemassa, ainakin isä oli tytöille niin sanonut.
Aurelia loihti kauniita pikkuruisia jääpatsaita ja yritti saada ne olemaan sulamatta. Se oli hieman hankalaa, sillä Aurinko porotti sinä päivänä kuumasti. Yhtäkkiä Aurelia kuuli takaansa äänen. “Hei! Sinähän olet Aurelia?” Aurelia hyppäsi säikähdyksestä pystyyn. Hänen takanaan puuhun nojaten seisoi poika, jota ilmeisemmin huvitti Aurelian säikähtänyt -nyt tosin hämmentynyt- ilme. Poika kysyi taas: “Oletko Aurelia?” “Olen”, Aurelia vastasi ujosti. Hän ei ollut koskaan puhunut pojan kanssa. Hän oli leikkinyt joko yksin tai Wendyn kanssa. “Älä ujostele, en minä pure”, poika nauroi. “Ai niin, minä olen muuten Luce.” “No, minä olen Aurelia, mutta senhän sinä tiesitkin jo”, Aurelia sanoi ja tunsi itsensä idiootiksi. Luce vain virnuili iloisesti, eikä välittänyt Aurelian kömpelyydestä. “Mitä sinä taiot?” Luce kysyi, vaikka hyvin tiesi, sillä jääpatsaat olivat yhä Aurelian jalkojen edessä, vaikkakin melkein sulaneina. “Jääpatsaita”, Aurelia vastasi kuitenkin. “Minä hallitsen jäätä-” Hän keskeytti lauseensa äkisti. Hän oli sanomaisillaan: Minä hallitsen jäätä ja tulta. “Huomasin”, Luce vastasi. “Minä hallitsen auringonvaloa ja -säteitä”, hän jatkoi kohdistaen säteet patsaisiin ja sulattaen ne viidessä sekunnissa. “Hei!” Aurelia huudahti muka vihaisena, vaikka oikeasti häntä huvitti Lucen röyhkeys. Ei, ei se ollut röyhkeyttä - pikemminkin itsevarmuutta. Mukasuuttumuksen puuskassaan Aurelia lähti ajamaan poikaa takaa. Luce vain nauroi. Tottakai hän huomasi, ettei tyttö ollut tosissaan vihainen.
"Aurelia!” kuului huuto pellon laidalta. Aurelia katsoi sinne, mistä huuto kuului. “Wendy! Tule tänne!” hän kiljahti. Wendy kuitenkin pudisti päätään. “Ei, kun sinun pitää tulla kotiin syömään. On ruoka-aika, etkö ole huomannut?” hän vastasi. “Ai, totta. No tuota, minä taidan mennä nyt”, Aurelia sopersi Lucelle. “Joo, mene vain, nähdään kai taas huomenna?” Luce kysyi. Hänen ilmeensä oli yhtäkkiä miettiväinen ja pilke oli poissa. “Joo, voit tulla valmiiksi, jos en ehdi juuri samaan aikaan tänne”, Aurelia vastasi ja lähti juoksemaan isosiskonsa luo. Jostain syystä hänen sydämensä tykytti lujemmin kuin koskaan ennen, eikä hän ymmärtänyt syytä.
Kävellessään kotia kohti Wendy oli pitkään hiljaa. Lopulta hän sanoi hieman vihaisella äänellä, johon oli sekoittunut myös huolta: “Tajuatko yhtään, kenen kanssa oleskelet?” Aurelia oli ihan pihalla siitä, mitä sisko tarkoitti. “Mistä oikein puhut? Minähän äsken vasta tutustuin häneen. Miksi en muka saisi olla Lucen kanssa?” hän kysyi hieman puolustavaan sävyyn. “Etkö muka tiedä? Se poika on Ukyonin kuningattaren, Marielin, armeijan toisen kahdesta suurimmasta osastosta komentajan poika! Ja sinä tiedät, että he eivät saa tietää sinusta!” Wendy melkein huusi. Sitten hän rauhoittui. “Anteeksi, kun huusin. Mutta minua huolettaa tämä koko juttu, sinä olet vasta 15...” Aurelia oli hetken hiljaa ja mietti Wendyn sanoja. Voisiko Luce todella kertoa isälleen -jos saisi selville- että hän hallitsee tulta? Tai ylipäätäänsä kahta voimaa. Kohta hän sanoi: “Minä lupaan olla varovainen. Osaan jo hallita voimani niin, ettei se yleensä purkaudu minusta. Tai jos purkautuu, ei ainakaan yhtä räjähdysmäisesti, kuin silloin joskus”, hän naurahti. Wendy pysyi kuitenkin vakavana. Mietittyään hän vastasi: “Puhutaan äidin ja isän kanssa. Mutta jos olet varovainen, niin minä luulisin että se onnistuu. Onhan se poika - Luce, niinhän se oli- aika komistus.” Wendy iski silmää punehtuneelle Aurelialle ja lähti juoksuun. “Kumpi on ennemmin kotona saa pöydän päädyn!” “Hei, varaslähtö!” Aurelia kiljaisi ja säntäsi hänen peräänsä.
Kotiin tullessaan tytöt kuulivat, kuinka vanhemmat riitelivät. Aiheena oli tutuksi käynyt Aurelia, tai oikeastaan hänen voimansa. “Hmm, luulisin, ettei ole hyvä aika kertoa heille vielä mitään Lucesta. Oikeastaan minua alkaa arveluttaa koko asiasta kertominen”, Wendy kuiskasi niin, etteivät isä ja äiti kuulleet. Sitten Aurelia keksi. “Entä jos kerromme vain, että löysin uuden ystävän taikoessani jääpatsaita pellolla? Eihän heidän ole pakko tietää, kuka hän on!” “Loistava idea”, Wendy vastasi. “Mutta odotellaan, että he lopettavat riitelyn.”
“Tytöt, tulkaa syömään”, äiti käski. “Ennen kuin ruoka jäähtyy.” “Tullaan”, Aurelia vastasi. “Joo”, Wendy mumisi. “Carlim, tule sinäkin”, äiti huusi isälle. Isä vain murahti vastaukseksi. Kai hän taisi olla vihainen äidille. “Äiti, minä muuten sain tänään ystävän, kun taioin pellolla jääpatsaita”, Aurelia kertoi. Hänen täytyi aina kertoa, mitä taikoi ja missä taikoi, sillä muuten äiti kyseli aina, millä voimalla hän taikoi, ei kai hän taikonut tulella ja taikoiko hän julkisella paikalla. Teresa hätkähti. “Ai, mitä sanoit? Olin ajatuksissani. Siis uusi ystävä teilläkö?” hän kysyi hieman hölmistyneen näköisenä. “Aurelialla”, Wendy korjasi. “Eräs Luce. Hän on... kylän laitamilta”, hän jatkoi ja vilkaisi epäröivästi pikkusiskoaan. Aurelia jatkoi: “Niin, tapasin hänet siis pellolla, ellet kuullut.” “Äläpä puhu nenäkkäästi äidillesi”, Carlim keskeytti hänen takaansa. “Vai on sinulla poikaystävä?”, hän jatkoi huvittunut pilke silmissään. “Ei, kun ystävä! Isä, sinä olet ärsyttävä!” Aurelia älähti kiusaantuneena. Kavereitahan he olivat, Luce ja hän. Tuskin koskaan muuta, vaikka voisivatkin.
“Aika mennä nukkumaan”, isä sanoi. “Huomenna on uusi päivä.” Wendy huokaisi. “Isä, olen jo 18! Älä puhu minulle kuin lapselle”, hän nurisi. “Ja vaikka minä olen 15, en minäkään halua, että minua kohdellaan kuin kaksivuotiasta”, Aurelia jatkoi. Isä naurahti. “Älkää nyt jaksako. Tiedän kyllä, että te haluatte vain, että kerron iltasadun, pikkulapset”, hän virnisti. “Isä!” Wendy huudahti. “Ei kun, joo. Kerro taikavoimista. Minkälaisia voimia voi olla ja mitä niillä voi tehdä ja miten ne ovat syntyneet”, hän ehdotti.
Aurelia mietti hetken. Isä alkoi jo kertomaan vesivoimista, kun hän keksi: “Voitko kertoa Kuparisotureista?” Isä katsahti häneen. “Mitä sinä haluat heistä kuulla?” “Keitä... keitä he olivat ja keitä heihin kuului ja... mikä heidän... tehtävänsä oli”, Aurelia ehdotti. “Niin, ja kuka oli vahvin”, Wendy innostui. Carlim hymähti tyttöjen innostukselle. “No hyvä on. Aloitetaanpas sitten. Kuparisotureihin kuuluivat ihmiset, jotka ainoana Ukyonin valtakunnassa hallitsivat perityn voimansa lisäksi tulta. Heitä oli neljä. Heidän nimensä olivat Aloine Miran, -hänen peritty voimansa oli auringonvalo-”, Aurelia muisti Lucen, “toinen taas oli Weeron Haumon -hänen alkuperäinen voimansa taas oli maa-, kolmas oli Hermiana Corles. Hänen toinen voimansa oli jää. Neljäs, viimeinen, oli nuorin heistä, vasta 16-vuotias, oli poika nimeltä Foran Girly. (Tähän väliin ilmoitan että äläkää välittäkö noista nimistä, olin 12v ku kirjotin tätä lol)Hänen voimansa oli pyörremyrskyjen hallinta”, isä kertoi. “Oliko Aloine nainen?” Aurelia kysyi, sillä Aloine saattoi olla myös miehen nimi, vaikkakin harvoin. “Nainen”, isä sanoi. “Hänen kerrotaan olleen kaunis kuin jumalatar.” “Vau”, Wendy henkäisi. “Onko jotenkin vähän niin kuin... sääntö, että Kuparisotureiden joukkoon kuuluu kaksi tyttöä ja kaksi poikaa?” “En tiedä, mutta uskotaan niin olleen, koska heistä seuraavat, joiden olisi pitänyt periä Kuparisoturien tehtävä, olivat kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Kuningatar Marielin esi-isä surmautti heidät”, Carlim selitti. “Hermiana oli vahvin Sotureista. Soturien tehtävä oli suojella Ukyonia.” “Mutta isä, eikö tämä tarkoita, että Aurelia on Hermianan jälkeläinen ja hänen pitäisi periä hänen tehtävänsä!” Wendy älähti. Aurelian sydän pysähtyi. Hänkö muka vahvimman Kuparisoturin jälkeläinen? Mahdotonta. “Mitä oikein höpötät?” Carlim hätkähti. “No kun olen lukenut. Kuparisoturin jälkeläisillä on samat perityt voimat kuin heillä. Aurelian on pakko olla yksi heistä, hänhän hallitsee tultakin!” Wendy kimitti. “Nyt riittää! Te kaksi alatte nukkumaan! Carlim, älä enää höpötä heille mitään Kuparisotureista, varsinkaan tähän aikaan”, Teresa ärähti ovensuusta. “Teresa, se voi hyvin olla totta, sinä tiedät sen. Rauhoitu. Ei se tarkoita, että Aurelian pitäisi mennä hyökkäämään kuningattaren kimppuun”, isä yritti. "Sanoin, että nyt riittää!” äiti huusi. Sinä iltana ei enää puhuttu mitään Kuparisotureista.
Joo tätähän siis riittää yhteensä 37 sivua tuolla Wordissa joten xD Lisää on tulossa
Ja siis laitan sen tänne siks ku meijän koulun tilit lakkaa toimimasta sit ku pääsee peruskoulusta nii nyt ku vielä ehin nii laitan sen muualle
Kuparisoturin jälkeläinen
Ensimmäinen luku
Aurelia on tyttö, jolla on taikavoimia. Mutta hän ei toki ole ainoa; Koko Wealin kylän väellä oli joku taikavoima. Mutta Aurelia oli silti erityinen. Hän hallitsi KAHTA voimaa. Ne olivat jää ja tuli. Aurelian isä Carlim oli kieltänyt häntä taikomasta kummallakin voimalla, paitsi hätätapauksessa. Se siis tarkoitti sitä, että tyttö sai taikoa vain jäävoimillaan. Sillä kukaan, ei kukaan, koko Ukyonin valtakunnassa osannut hallita tulta sitten Kuparisoturien aikojen jälkeen. Mutta Kuparisoturit oli hajotettu jo sataviisikymmentä vuotta sitten, jos Aurelia sen oikein muisti. Carlim oli sitä mieltä, että Aurelia oli jonkun Kuparisoturin perillinen, sillä ei ollut muuta selitystä sille, että Aurelia hallitsi isältään perityn voiman lisäksi jotain muutakin voimaa. Aurelian äiti Teresa ei kuitenkaan suostunut uskomaan, että hänen tyttärensä olisi Kuparisoturin jälkeläinen. Nimittäin, Ukyonin valtakunnan kuningatar Mariel oli Soturien vihollisten jälkeläinen, eikä sallinut heidän jälkeläistensä elää.
Eräänä päivänä Aurelia istui pellon laidalla leikkimässä taikavoimillaan. Hänen isosiskonsa Wendy oli koulussa, eikä siksi voinut harjoitella hänen kanssaan taikomista. Wendy hallitsi vettä, kuten äitinsä Teresa. Jää oli veden kiinteä olomuoto, joten hänen oli helppo auttaa 15-vuotiasta Aureliaa hallitsemaan voimaansa. Luulisi, että Wendy voisi muuttaa veden miksi haluaa, jääksikin. Mutta hän ei voi. Hän voi tehdä vedellä mitä haluaa – paitsi muuttaa jääksi. Siksi jäävoima on erikseen olemassa, ainakin isä oli tytöille niin sanonut.
Aurelia loihti kauniita pikkuruisia jääpatsaita ja yritti saada ne olemaan sulamatta. Se oli hieman hankalaa, sillä Aurinko porotti sinä päivänä kuumasti. Yhtäkkiä Aurelia kuuli takaansa äänen. “Hei! Sinähän olet Aurelia?” Aurelia hyppäsi säikähdyksestä pystyyn. Hänen takanaan puuhun nojaten seisoi poika, jota ilmeisemmin huvitti Aurelian säikähtänyt -nyt tosin hämmentynyt- ilme. Poika kysyi taas: “Oletko Aurelia?” “Olen”, Aurelia vastasi ujosti. Hän ei ollut koskaan puhunut pojan kanssa. Hän oli leikkinyt joko yksin tai Wendyn kanssa. “Älä ujostele, en minä pure”, poika nauroi. “Ai niin, minä olen muuten Luce.” “No, minä olen Aurelia, mutta senhän sinä tiesitkin jo”, Aurelia sanoi ja tunsi itsensä idiootiksi. Luce vain virnuili iloisesti, eikä välittänyt Aurelian kömpelyydestä. “Mitä sinä taiot?” Luce kysyi, vaikka hyvin tiesi, sillä jääpatsaat olivat yhä Aurelian jalkojen edessä, vaikkakin melkein sulaneina. “Jääpatsaita”, Aurelia vastasi kuitenkin. “Minä hallitsen jäätä-” Hän keskeytti lauseensa äkisti. Hän oli sanomaisillaan: Minä hallitsen jäätä ja tulta. “Huomasin”, Luce vastasi. “Minä hallitsen auringonvaloa ja -säteitä”, hän jatkoi kohdistaen säteet patsaisiin ja sulattaen ne viidessä sekunnissa. “Hei!” Aurelia huudahti muka vihaisena, vaikka oikeasti häntä huvitti Lucen röyhkeys. Ei, ei se ollut röyhkeyttä - pikemminkin itsevarmuutta. Mukasuuttumuksen puuskassaan Aurelia lähti ajamaan poikaa takaa. Luce vain nauroi. Tottakai hän huomasi, ettei tyttö ollut tosissaan vihainen.
"Aurelia!” kuului huuto pellon laidalta. Aurelia katsoi sinne, mistä huuto kuului. “Wendy! Tule tänne!” hän kiljahti. Wendy kuitenkin pudisti päätään. “Ei, kun sinun pitää tulla kotiin syömään. On ruoka-aika, etkö ole huomannut?” hän vastasi. “Ai, totta. No tuota, minä taidan mennä nyt”, Aurelia sopersi Lucelle. “Joo, mene vain, nähdään kai taas huomenna?” Luce kysyi. Hänen ilmeensä oli yhtäkkiä miettiväinen ja pilke oli poissa. “Joo, voit tulla valmiiksi, jos en ehdi juuri samaan aikaan tänne”, Aurelia vastasi ja lähti juoksemaan isosiskonsa luo. Jostain syystä hänen sydämensä tykytti lujemmin kuin koskaan ennen, eikä hän ymmärtänyt syytä.
Kävellessään kotia kohti Wendy oli pitkään hiljaa. Lopulta hän sanoi hieman vihaisella äänellä, johon oli sekoittunut myös huolta: “Tajuatko yhtään, kenen kanssa oleskelet?” Aurelia oli ihan pihalla siitä, mitä sisko tarkoitti. “Mistä oikein puhut? Minähän äsken vasta tutustuin häneen. Miksi en muka saisi olla Lucen kanssa?” hän kysyi hieman puolustavaan sävyyn. “Etkö muka tiedä? Se poika on Ukyonin kuningattaren, Marielin, armeijan toisen kahdesta suurimmasta osastosta komentajan poika! Ja sinä tiedät, että he eivät saa tietää sinusta!” Wendy melkein huusi. Sitten hän rauhoittui. “Anteeksi, kun huusin. Mutta minua huolettaa tämä koko juttu, sinä olet vasta 15...” Aurelia oli hetken hiljaa ja mietti Wendyn sanoja. Voisiko Luce todella kertoa isälleen -jos saisi selville- että hän hallitsee tulta? Tai ylipäätäänsä kahta voimaa. Kohta hän sanoi: “Minä lupaan olla varovainen. Osaan jo hallita voimani niin, ettei se yleensä purkaudu minusta. Tai jos purkautuu, ei ainakaan yhtä räjähdysmäisesti, kuin silloin joskus”, hän naurahti. Wendy pysyi kuitenkin vakavana. Mietittyään hän vastasi: “Puhutaan äidin ja isän kanssa. Mutta jos olet varovainen, niin minä luulisin että se onnistuu. Onhan se poika - Luce, niinhän se oli- aika komistus.” Wendy iski silmää punehtuneelle Aurelialle ja lähti juoksuun. “Kumpi on ennemmin kotona saa pöydän päädyn!” “Hei, varaslähtö!” Aurelia kiljaisi ja säntäsi hänen peräänsä.
Kotiin tullessaan tytöt kuulivat, kuinka vanhemmat riitelivät. Aiheena oli tutuksi käynyt Aurelia, tai oikeastaan hänen voimansa. “Hmm, luulisin, ettei ole hyvä aika kertoa heille vielä mitään Lucesta. Oikeastaan minua alkaa arveluttaa koko asiasta kertominen”, Wendy kuiskasi niin, etteivät isä ja äiti kuulleet. Sitten Aurelia keksi. “Entä jos kerromme vain, että löysin uuden ystävän taikoessani jääpatsaita pellolla? Eihän heidän ole pakko tietää, kuka hän on!” “Loistava idea”, Wendy vastasi. “Mutta odotellaan, että he lopettavat riitelyn.”
“Tytöt, tulkaa syömään”, äiti käski. “Ennen kuin ruoka jäähtyy.” “Tullaan”, Aurelia vastasi. “Joo”, Wendy mumisi. “Carlim, tule sinäkin”, äiti huusi isälle. Isä vain murahti vastaukseksi. Kai hän taisi olla vihainen äidille. “Äiti, minä muuten sain tänään ystävän, kun taioin pellolla jääpatsaita”, Aurelia kertoi. Hänen täytyi aina kertoa, mitä taikoi ja missä taikoi, sillä muuten äiti kyseli aina, millä voimalla hän taikoi, ei kai hän taikonut tulella ja taikoiko hän julkisella paikalla. Teresa hätkähti. “Ai, mitä sanoit? Olin ajatuksissani. Siis uusi ystävä teilläkö?” hän kysyi hieman hölmistyneen näköisenä. “Aurelialla”, Wendy korjasi. “Eräs Luce. Hän on... kylän laitamilta”, hän jatkoi ja vilkaisi epäröivästi pikkusiskoaan. Aurelia jatkoi: “Niin, tapasin hänet siis pellolla, ellet kuullut.” “Äläpä puhu nenäkkäästi äidillesi”, Carlim keskeytti hänen takaansa. “Vai on sinulla poikaystävä?”, hän jatkoi huvittunut pilke silmissään. “Ei, kun ystävä! Isä, sinä olet ärsyttävä!” Aurelia älähti kiusaantuneena. Kavereitahan he olivat, Luce ja hän. Tuskin koskaan muuta, vaikka voisivatkin.
“Aika mennä nukkumaan”, isä sanoi. “Huomenna on uusi päivä.” Wendy huokaisi. “Isä, olen jo 18! Älä puhu minulle kuin lapselle”, hän nurisi. “Ja vaikka minä olen 15, en minäkään halua, että minua kohdellaan kuin kaksivuotiasta”, Aurelia jatkoi. Isä naurahti. “Älkää nyt jaksako. Tiedän kyllä, että te haluatte vain, että kerron iltasadun, pikkulapset”, hän virnisti. “Isä!” Wendy huudahti. “Ei kun, joo. Kerro taikavoimista. Minkälaisia voimia voi olla ja mitä niillä voi tehdä ja miten ne ovat syntyneet”, hän ehdotti.
Aurelia mietti hetken. Isä alkoi jo kertomaan vesivoimista, kun hän keksi: “Voitko kertoa Kuparisotureista?” Isä katsahti häneen. “Mitä sinä haluat heistä kuulla?” “Keitä... keitä he olivat ja keitä heihin kuului ja... mikä heidän... tehtävänsä oli”, Aurelia ehdotti. “Niin, ja kuka oli vahvin”, Wendy innostui. Carlim hymähti tyttöjen innostukselle. “No hyvä on. Aloitetaanpas sitten. Kuparisotureihin kuuluivat ihmiset, jotka ainoana Ukyonin valtakunnassa hallitsivat perityn voimansa lisäksi tulta. Heitä oli neljä. Heidän nimensä olivat Aloine Miran, -hänen peritty voimansa oli auringonvalo-”, Aurelia muisti Lucen, “toinen taas oli Weeron Haumon -hänen alkuperäinen voimansa taas oli maa-, kolmas oli Hermiana Corles. Hänen toinen voimansa oli jää. Neljäs, viimeinen, oli nuorin heistä, vasta 16-vuotias, oli poika nimeltä Foran Girly. (Tähän väliin ilmoitan että äläkää välittäkö noista nimistä, olin 12v ku kirjotin tätä lol)Hänen voimansa oli pyörremyrskyjen hallinta”, isä kertoi. “Oliko Aloine nainen?” Aurelia kysyi, sillä Aloine saattoi olla myös miehen nimi, vaikkakin harvoin. “Nainen”, isä sanoi. “Hänen kerrotaan olleen kaunis kuin jumalatar.” “Vau”, Wendy henkäisi. “Onko jotenkin vähän niin kuin... sääntö, että Kuparisotureiden joukkoon kuuluu kaksi tyttöä ja kaksi poikaa?” “En tiedä, mutta uskotaan niin olleen, koska heistä seuraavat, joiden olisi pitänyt periä Kuparisoturien tehtävä, olivat kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Kuningatar Marielin esi-isä surmautti heidät”, Carlim selitti. “Hermiana oli vahvin Sotureista. Soturien tehtävä oli suojella Ukyonia.” “Mutta isä, eikö tämä tarkoita, että Aurelia on Hermianan jälkeläinen ja hänen pitäisi periä hänen tehtävänsä!” Wendy älähti. Aurelian sydän pysähtyi. Hänkö muka vahvimman Kuparisoturin jälkeläinen? Mahdotonta. “Mitä oikein höpötät?” Carlim hätkähti. “No kun olen lukenut. Kuparisoturin jälkeläisillä on samat perityt voimat kuin heillä. Aurelian on pakko olla yksi heistä, hänhän hallitsee tultakin!” Wendy kimitti. “Nyt riittää! Te kaksi alatte nukkumaan! Carlim, älä enää höpötä heille mitään Kuparisotureista, varsinkaan tähän aikaan”, Teresa ärähti ovensuusta. “Teresa, se voi hyvin olla totta, sinä tiedät sen. Rauhoitu. Ei se tarkoita, että Aurelian pitäisi mennä hyökkäämään kuningattaren kimppuun”, isä yritti. "Sanoin, että nyt riittää!” äiti huusi. Sinä iltana ei enää puhuttu mitään Kuparisotureista.
Joo tätähän siis riittää yhteensä 37 sivua tuolla Wordissa joten xD Lisää on tulossa
Viimeksi muokattu: