anonymousxx
Harjoittelija
- Liittynyt
- 15.11.2021
- Viestejä
- 2
- Reaktioarvo
- 2
En lähde diagnosoimaan itselleni mitään ja myös toivon, etteivät muut tee sitä minulle, koska jätetään se ammattilaisille kuitenkin. Olen miettinyt viime kuukausien aikana autismin mahdollisuutta (kohta kerron tarkemmin), sekä sitä vaihtoehtoa, että menisin juttelemaan asialle ammattilaiselle. Siitä tästä keskustelusta on oikeastaan kyse, että kannattaisiko mennä juttelemaan, vai onko se ajan tuhlausta sitten.
Listaan nyt joitakin piirteitä, joita olen pistänyt merkille (jotka totta kai voivat olla merkki muusta):
-asioiden ottaminen kirjaimellisesti (+en tunnista mm. onko joku sarkastinen vai ei).
-katsekontaktin "puuttuminen" (erittäin epämukavaa sekä tuntuu ns. intiimiltä).
-ahdistaa tietämättömyys - tarvitsen tarkat skriptit, että mitä tulee tapahtumaan milloinkin, jne. Muutenkin suunnittelen mm. keskustelua (suunnittelen mitä sanon, mitä eleitä käytän, jne.).
-tarkat rutiinit (mm. tarkka aika, jolloin syön illallisen - jos se muuttuu, niin se ahdistaa), sekä ylipäänsä muutokset ahdistavat (mm. kaveri peruu tapaamisen tai joku ottaa vakiopaikan luokasta).
-erityisesti lapsena minun oli vaikea saada ystäviä (luin jotain lyhyttä dokumentin pätkää päiväkodilta, jossa mainittiin, että ohjaajat ovat joutuneet ohjeistamaan minua ikäisteni luokse. Myöhemmin mainittiin, että olin onnistunut löytämään edes yhden leikkikaverin).
-pienten yksityiskohtien huomaaminen, erittäin vahvat mielenkiinnon kohteet tiettyihin aiheisiin.
-vaikea sanoa, miltä minusta tuntuu sekä muita ns. pienempiä juttuja, kuten "yliempaattisuus" (vaikka esim. yläasteella mietin, että olenko ollenkaan empaattinen), välillä en siedä että kosketaan, äänet sattuu (päivät pitkät kuuntelen musiikkia tai korvatulpat korvilla), välillä en ymmärrä milloin toinen on lopettanut asiansa sanomisen loppuun, vaikea ymmärtää nonverbaalisia eleitä, yms.
-mainittakoon vielä, että välillä ihmiset eivät tulkitse minun ilmeitä ja eleitä oikein (mm. saatan näyttää nautinnon eri tavalla - esim. huvipuistossa istun vuoristoradan kyydissä hiljaa sekä näytän vakavalta, vaikka minulla on hauskaa. En ymmärrä ihmisiä, jotka kiljuvat, pitävät käsiä ilmassa, jne. Tiedän, että se on yleinen tapa nauttia, muttei minun).
Tuossa nyt oli joitakin piirteitä, mitä olen huomannut itsessäni. Mietin vain, että kannattaisiko asia ottaa edes puheeksi ammattilaisen kanssa? Ja mietin myös vanhempieni reaktiota, koska asian tutkiminenhan edellyttää myös vanhempien kertomusta minun lapsuudestani (että millainen olin lapsena). Ongelmana tässä on se, että tiedän äitini suhtautuvan asiaan kielteisesti (eräs diagnoosi oli hänelle kova paikka ja häpeää sitä). Sekä minulla on sellainen olo, että hakisin huomiota. Jos menisin esim. koulupsykologille, niin pelkäisin hänen ajattelevan, että "heti ensimmäisen diagnoosin jälkeen jo hakemassa toista," vaikka asia ei välttämättä olisi niin.
Listaan nyt joitakin piirteitä, joita olen pistänyt merkille (jotka totta kai voivat olla merkki muusta):
-asioiden ottaminen kirjaimellisesti (+en tunnista mm. onko joku sarkastinen vai ei).
-katsekontaktin "puuttuminen" (erittäin epämukavaa sekä tuntuu ns. intiimiltä).
-ahdistaa tietämättömyys - tarvitsen tarkat skriptit, että mitä tulee tapahtumaan milloinkin, jne. Muutenkin suunnittelen mm. keskustelua (suunnittelen mitä sanon, mitä eleitä käytän, jne.).
-tarkat rutiinit (mm. tarkka aika, jolloin syön illallisen - jos se muuttuu, niin se ahdistaa), sekä ylipäänsä muutokset ahdistavat (mm. kaveri peruu tapaamisen tai joku ottaa vakiopaikan luokasta).
-erityisesti lapsena minun oli vaikea saada ystäviä (luin jotain lyhyttä dokumentin pätkää päiväkodilta, jossa mainittiin, että ohjaajat ovat joutuneet ohjeistamaan minua ikäisteni luokse. Myöhemmin mainittiin, että olin onnistunut löytämään edes yhden leikkikaverin).
-pienten yksityiskohtien huomaaminen, erittäin vahvat mielenkiinnon kohteet tiettyihin aiheisiin.
-vaikea sanoa, miltä minusta tuntuu sekä muita ns. pienempiä juttuja, kuten "yliempaattisuus" (vaikka esim. yläasteella mietin, että olenko ollenkaan empaattinen), välillä en siedä että kosketaan, äänet sattuu (päivät pitkät kuuntelen musiikkia tai korvatulpat korvilla), välillä en ymmärrä milloin toinen on lopettanut asiansa sanomisen loppuun, vaikea ymmärtää nonverbaalisia eleitä, yms.
-mainittakoon vielä, että välillä ihmiset eivät tulkitse minun ilmeitä ja eleitä oikein (mm. saatan näyttää nautinnon eri tavalla - esim. huvipuistossa istun vuoristoradan kyydissä hiljaa sekä näytän vakavalta, vaikka minulla on hauskaa. En ymmärrä ihmisiä, jotka kiljuvat, pitävät käsiä ilmassa, jne. Tiedän, että se on yleinen tapa nauttia, muttei minun).
Tuossa nyt oli joitakin piirteitä, mitä olen huomannut itsessäni. Mietin vain, että kannattaisiko asia ottaa edes puheeksi ammattilaisen kanssa? Ja mietin myös vanhempieni reaktiota, koska asian tutkiminenhan edellyttää myös vanhempien kertomusta minun lapsuudestani (että millainen olin lapsena). Ongelmana tässä on se, että tiedän äitini suhtautuvan asiaan kielteisesti (eräs diagnoosi oli hänelle kova paikka ja häpeää sitä). Sekä minulla on sellainen olo, että hakisin huomiota. Jos menisin esim. koulupsykologille, niin pelkäisin hänen ajattelevan, että "heti ensimmäisen diagnoosin jälkeen jo hakemassa toista," vaikka asia ei välttämättä olisi niin.
