Mielenterveys TW! Mun sh on nostanut jälleen päätään.

[auringonkukkapuu]

Laitoin otsikkoon trigger warningin ihan varuiksi.

Mutta siis, mun mielenterveysongelmat alkoi joskus yläasteella (2014-2015). Oli masennusta ja syömishäiriöoireilua. Jälkimmäinen kuitenkin paheni lukiossa sen verran, että paino putosi kun en syönyt juuri mitään ja vanhemmat huomasi sen. Sen jälkeen aloin syödä sen verran, että kukaan ei enää epäillyt mitään mut eihän se tietenkään parantanut mun ajatusmaailmaa.

No, se taustoista. Mulla on nyt vuosia mennyt hieman paremmin ajatusten kanssa. Nyt kuitenkin erehdyin punnitsemaan itseni, mitä en siis normaalisti tee, ja siitäkös mun sh-aivot riemastui :D eilinen päivä meni ahdistuksissa ja tekisi mieli ottaa vanhat keinot käyttöön, vaikka TIEDÄN ettei se ole järkevä päätös.

Ei se kai auta kuin pitää pää kylmämä ja yrittää selvitä pahimman yli. Mitä teille kuuluu?

 

[TalvinenRasia]

Ääk, tuttu tunne. D: Mullakin on sh-tausta ja pahimpana aikana ajattelin, että jos selviän tästä hengissä, niin en enää koskaan laihduta. Osastojakson jälkeen alkoi sujumaan paremmin ja tällä hetkellä voin hyvin, mutta eilen oli punnitus ja totta kai nuo sh-ajatukset alkoivat kuiskimaan. :)

Mä yritän aina muistaa, että en ollut onnellinen silloin, kun laihdutin, joten se ei toimi nytkään. Mun kehoahdistus ei katoa mihinkään, vaikka laihtuisin. Aika kultaa muistot, mutta jos realistisesti ajattelen, niin laihduttaminen on järjetöntä elämän tuhlaamista. Uskon myös, että on tärkeää puhua ajatuksista jollekin ulkopuoliselle, jotta ei tarvitse sinnitellä yksin. :c

 

[TalvinenRasia]

Suosittelen muuten kurkkimaan sellaisia kehopositiivisuutta korostavia sisältöjä, jos kiinnostaa. Mä olen jo pidempään seurannut YouTuben ja myöhemmin Instagramin kautta tiliä, jonka nimi on muistaakseni kummassakin paikassa Kehossa. :3

 

[auringonkukkapuu]

Ääk, tuttu tunne. D: Mullakin on sh-tausta ja pahimpana aikana ajattelin, että jos selviän tästä hengissä, niin en enää koskaan laihduta. Osastojakson jälkeen alkoi sujumaan paremmin ja tällä hetkellä voin hyvin, mutta eilen oli punnitus ja totta kai nuo sh-ajatukset alkoivat kuiskimaan. :)

Mä yritän aina muistaa, että en ollut onnellinen silloin, kun laihdutin, joten se ei toimi nytkään. Mun kehoahdistus ei katoa mihinkään, vaikka laihtuisin. Aika kultaa muistot, mutta jos realistisesti ajattelen, niin laihduttaminen on järjetöntä elämän tuhlaamista. Uskon myös, että on tärkeää puhua ajatuksista jollekin ulkopuoliselle, jotta ei tarvitse sinnitellä yksin. :c

Joo muistan itsekin kuinka onneton silloin olin. Tavallaan iloinen siitä kun paino putosi, mutta sisimmässä tiesin ettei se lukema riittänyt vaan olisi pitänyt saada lisää pois D: onneksi ”jäin kiinni” ajoissa, niin ei kerennyt ihan niin pahaksi mennä, vaikka kyllä silloin vitutti ja suututti kun en osannut pitää syömättömyyttä salassa tarpeeksi hyvin.

Oon jutellutkin vähän. Ei mulla mitään oikeaa hoitokontaktia ole koskaan ollut, mutta työterveyden kautta joskus kävin pari kertaa juttelemassa.

Suosittelen muuten kurkkimaan sellaisia kehopositiivisuutta korostavia sisältöjä, jos kiinnostaa. Mä olen jo pidempään seurannut YouTuben ja myöhemmin Instagramin kautta tiliä, jonka nimi on muistaakseni kummassakin paikassa Kehossa. :3

Instassa seuraankin paria tämmöstä tiliä ja ne on ihania. Jotenkin ihana nähdä, että jos muut mun kokoiset voi rakastaa omaa kehoa ja itseä, niin miksen mäkin! <3 Oon pyrkinyt minimoimaan kaiken sisällön mikä aiheuttaa epävarmuutta itsessä, vaikka varmasti olisi vielä lisääkin tyyppejä keitä voisin unfollata!

 

[TalvinenRasia]

Joo muistan itsekin kuinka onneton silloin olin. Tavallaan iloinen siitä kun paino putosi, mutta sisimmässä tiesin ettei se lukema riittänyt vaan olisi pitänyt saada lisää pois D: onneksi ”jäin kiinni” ajoissa, niin ei kerennyt ihan niin pahaksi mennä, vaikka kyllä silloin vitutti ja suututti kun en osannut pitää syömättömyyttä salassa tarpeeksi hyvin.

Oon jutellutkin vähän. Ei mulla mitään oikeaa hoitokontaktia ole koskaan ollut, mutta työterveyden kautta joskus kävin pari kertaa juttelemassa.




Instassa seuraankin paria tämmöstä tiliä ja ne on ihania. Jotenkin ihana nähdä, että jos muut mun kokoiset voi rakastaa omaa kehoa ja itseä, niin miksen mäkin! <3 Oon pyrkinyt minimoimaan kaiken sisällön mikä aiheuttaa epävarmuutta itsessä, vaikka varmasti olisi vielä lisääkin tyyppejä keitä voisin unfollata!

Syömishäiriö on niin rasittava muun muassa just sen takia, kun aina pitää saada lisää ja lisää. Mä ajattelin, että pudotan vielä viisi kiloa, no ehkä vielä pari, ehkä vielä vähän eikä mikään riittänyt kuitenkaan. On äärettömän hyvä, että "jäit kiinni", koska mitä aikaisemmin puututaan, niin sitä vähemmällä kärsimyksellä useimmiten pääsee toipumisen polulla. Syömishäiriö haluaa usein pysyä piilossa, mutta se ei ole koskaan hyvä ystävä elämässä. Mun mielestä toipuminen kannattaa. ❤️

Mahtava juttu! Niinpä. :3 On mun mielestä tosi hyvä, että ihmiset ovat avoimia tällaisista asioista ja voivat auttaa muita. Me kaikki ollaan joka tapauksessa ulkoisesti ja sisäisesti erilaisia, joten kukaan ei ole huonompi kuin joku toinen.

 

[auringonkukkapuu]

Syömishäiriö on niin rasittava muun muassa just sen takia, kun aina pitää saada lisää ja lisää. Mä ajattelin, että pudotan vielä viisi kiloa, no ehkä vielä pari, ehkä vielä vähän eikä mikään riittänyt kuitenkaan. On äärettömän hyvä, että "jäit kiinni", koska mitä aikaisemmin puututaan, niin sitä vähemmällä kärsimyksellä useimmiten pääsee toipumisen polulla. Syömishäiriö haluaa usein pysyä piilossa, mutta se ei ole koskaan hyvä ystävä elämässä. Mun mielestä toipuminen kannattaa. ❤️

Mahtava juttu! Niinpä. :3 On mun mielestä tosi hyvä, että ihmiset ovat avoimia tällaisista asioista ja voivat auttaa muita. Me kaikki ollaan joka tapauksessa ulkoisesti ja sisäisesti erilaisia, joten kukaan ei ole huonompi kuin joku toinen.

Musta tuntuu tosi epävalidilta kun en oo ollut ”kunnolla” sairas D: vaikka tiedostan, että ihan sama olitko sitten alipainoinen tai et tai oli sulla diagnoosia tai ei, niin oot ihan yhtä validi sen sairauden kanssa.

Jep! Mun mielestä on ihan huippua, että näistä jutuista on alettu puhua enemmän! <3 Mun poikkis ei vaan oikein tahdo ymmärtää, vaikka tietää että mulla ei ole vuosiin ollut tervettä ruokasuhdetta. Välillä muutenkin jos sanon vaikka että haluan sipsiä, niin sieltä tulee että ”se on epäterveellistä, se ei oo hyväksi sun keholle” ::D tiedän ettei se tarkota mitään pahaa, mutta silti tuntuu ikävältä.

 

[aviva]

Mulla kans sh-tausta, en omista henkilövaakaa tai tiedä edes millä kymmenellä oma paino on menossa ja lisäksi en kestä minkäänlaista arvostelua sitä kohtaan mitä syön, oli se liikaa, liian vähän, epäterveellistä tms. Mikä tahansa syy olla alakuloinen voi laukaista sen että en halua syödä tai oksennan jos pakotan itseni.

 

[TalvinenRasia]

Musta tuntuu tosi epävalidilta kun en oo ollut ”kunnolla” sairas D: vaikka tiedostan, että ihan sama olitko sitten alipainoinen tai et tai oli sulla diagnoosia tai ei, niin oot ihan yhtä validi sen sairauden kanssa.

Jep! Mun mielestä on ihan huippua, että näistä jutuista on alettu puhua enemmän! <3 Mun poikkis ei vaan oikein tahdo ymmärtää, vaikka tietää että mulla ei ole vuosiin ollut tervettä ruokasuhdetta. Välillä muutenkin jos sanon vaikka että haluan sipsiä, niin sieltä tulee että ”se on epäterveellistä, se ei oo hyväksi sun keholle” ::D tiedän ettei se tarkota mitään pahaa, mutta silti tuntuu ikävältä.

Ou tunnistan tuon ajatuksen todella hyvin. Se lienee melko yleinenkin. D: Mä ajattelin juuri noilla molemmilla tavoilla, mutta just se, että ei ole "tarpeeksi sairas" vei voiton. Riittävän sairasta ei siltikään ole yksinkertaisesti olemassa. Vaikka mä jouduin pakkohoitoon osastolle, diagnoosi oli epätyypillinen laihuushäiriö ja totta kai tunsin, etten ollut tarpeeksi sairas edes diagnoosin suhteen.

Muutenkin aina tulee uusi syy hakea riittävyyttä. Yhdessä kirjassa kuvailtiin osuvasti jotenkin niin, että syömishäiriötä sairastava tuntee olevansa tarpeeksi sairas silloin, kun paino on x, on joutunut psykiatriseen sairaalaan, on joutunut sairaalaan fyysisen terveydentilan takia, on joutunut letkuruokintaan ja kenties vasta sitten, kun sydän on pysähtynyt ja elvytys on mahdollisesti onnistunut, niin potilas voi harkita olevansa oikeasti avun tarpeessa. Sen ei koskaan pitäisi mennä näin. Mielen sairauden vakavuutta ei joka tapauksessa edes näe ulkokuoresta.

Ääk ymmärrän. D: Mulla käy usein samalla tavalla lähimmäisten kanssa! Joskus mainitsen ääneen, että hei, tuo ei tuntunut kivalta tai että tuo lisää mun pahoja ajatuksia ruoasta. Ihmisten lienee vaikeaa ymmärtää, jos he eivät ole kokeneet samoin. Ruoan ei pitäisi määritellä elämää tai ihmisiä mihinkään suuntaan, joten kaikenlaiset kommentit ovat lähes aina turhia, vaikka niitä heittelevä ihminen tuskin edes ajattelee sanojaan.