annimetall
Epävirallinen Viisuselostaja
- Liittynyt
- 9.7.2021
- Viestejä
- 2,482
- Reaktioarvo
- 2,354
Vuorten tuulet iskivät kasvoilleni kuin tuhat jäistä neulaa. Hengitykseni huuru katosi tuulen mukana kauas, kauas pois. Vaikka lunta oli vain polviin asti, tunsin hukkuvani siihen. Suuntavaistoni petti täysin, enkä enää tiennyt, mihin mennä. Muut olivat varmasti jo suojassa kielekkeen alla. Kylmyys valtasi kehoni täysin, en tuntenut muuta kuin tuulen kuljettaman tihkusateen, joka voimistui hitaasti, mutta varmasti kunnon lumimyrskyksi. On pakko jatkaa, en voinut ajatella muuta. En voisi luovuttaa nyt. Olin niin lähellä. Jopa lentävän lumen läpi näin kielekkeen ja tulen hehkun. Silloin tuulenpuuska kaatoi minut taaksepäin niin, että kaaduin selälleni hankeen. Yhtäkkiä minulla oli lämmin. Lunta satoi päälleni, kasvoilleni, hiuksiini. En välittänyt. Minulla oli niin mukava olla. Huokaisin hitaasti, nauttien lämmöstä, joka tuntui kumpuavan syvältä sisimmästäni. Suljin silmäni. Olin niin väsynyt. Vedin viimeisen kerran pistävän kylmää vuoristoilmaa syvälle keuhkoihini ja nukahdin hangen syleilyyn.
Heräsin. Lumi oli alkanut sulaa ja muodostaa lampia. Jokin oli kuitenkin vinossa. Tuntui, kuin olisin katsellut maailmaa verhon läpi, kuin katselisin vanhaa valokuvaa. Vilkaisin ympärilleni. Kielekkeen alla näin kauan sitten palaneen nuotion. Ketään ei näkynyt. Tai no, jotain näkyi. Ruumiini, makaamassa vasten vuoren kylmää kiveä. Sen ympärillä hyppi variksia, yläpuolella kaarteli haukka. Ei, ei, ei! Miten näin oli voinut tapahtua?
Vaikka olisin halunnut panikoida, itkeä ja huutaa, kirota kohtaloani, en voinut olla tuntematta syvää rauhaa. Tunnetta, kuin näin olisi aina pitänyt olla. Suru huuhtoutui pois sulavan lumen mukana, jättäen taakseen vain katkeran vihan. Vihan itseäni kohtaan, vihan maailmaa kohtaan. Vihan, joka raivasi tieltään rauhan, jonka olin juuri löytänyt. Mutta vaikka kuinka yritin, en saanut ääntä ulos, en voinut huutaa tai itkeä. Olin ikuisesti tuomittu kulkemaan tällä vuorenhuipulla, jolla olin kohdannut loppuni. Huipulla, jolla olin vetänyt viimeisen hengenvetoni.
Heräsin. Lumi oli alkanut sulaa ja muodostaa lampia. Jokin oli kuitenkin vinossa. Tuntui, kuin olisin katsellut maailmaa verhon läpi, kuin katselisin vanhaa valokuvaa. Vilkaisin ympärilleni. Kielekkeen alla näin kauan sitten palaneen nuotion. Ketään ei näkynyt. Tai no, jotain näkyi. Ruumiini, makaamassa vasten vuoren kylmää kiveä. Sen ympärillä hyppi variksia, yläpuolella kaarteli haukka. Ei, ei, ei! Miten näin oli voinut tapahtua?
Vaikka olisin halunnut panikoida, itkeä ja huutaa, kirota kohtaloani, en voinut olla tuntematta syvää rauhaa. Tunnetta, kuin näin olisi aina pitänyt olla. Suru huuhtoutui pois sulavan lumen mukana, jättäen taakseen vain katkeran vihan. Vihan itseäni kohtaan, vihan maailmaa kohtaan. Vihan, joka raivasi tieltään rauhan, jonka olin juuri löytänyt. Mutta vaikka kuinka yritin, en saanut ääntä ulos, en voinut huutaa tai itkeä. Olin ikuisesti tuomittu kulkemaan tällä vuorenhuipulla, jolla olin kohdannut loppuni. Huipulla, jolla olin vetänyt viimeisen hengenvetoni.
