Vastaa keskusteluun

Viesti

<blockquote data-quote="TalvinenRasia" data-source="post: 159651" data-attributes="member: 178">Tuli pieni tarve itsekin purkautua, koska samaistun sun kertomukseen. Mun äiti on myös kovin ristiriitainen. Joskus vuosi tai jopa kaksi vuotta sitten psykiatrisella osastolla kaikki mua hoitaneet ihmiset (lääkärit, hoitajat, psykologit, toimintaterapeutit) puhuivat aina siitä, että mun täytyy itsenäistyä ja tavata kavereita niin kuin esimerkiksi mun kolme vuotta nuorempi sisko tekee. Ymmärrän sen kyllä, koska olin niin syvällä syömishäiriössä, että olin menettänyt elämänhalun enkä jaksanut yrittää tavata ihmisiä, kun se oli niin raskasta.Nyt olen parin viikon päästä 18-vuotias ja olen yhtä kiireinen sosiaalisuuden suhteen kuin siskoni. On vaan ilmennyt, ettei mun menemiset ole ok äidille toisin kuin siskon menemiset. Äiti ei aina edes tiedä, missä mun sisko on, kun hän ei ole käynyt koko päivänä kotona ja mun kohdalla äiti kyselee tarkkaan, mihin olen edes menossa. Äiti ei koskaan kysy siskolta illalla, että milloin tulet kotiin, mutta mun puhelimeen tulee viesti joskus jo ennen iltaa.Sisko saa olla poissa kotoa jopa viikon putkeen, mutta mun täytyy olla kotona ja tapaamiset ihmisten kanssa täytyy suunnitella huolella. Koska olen perheen vanhin lapsi tällä hetkellä, niin kai kaikki kotityöt sen takia kaatuvat mun niskaan. Toisaalta olisi kiva olla nuori ja elää niin kuin siskokin.Ärsyttää myös, kun aina olen vissiin jotenkin vääränlainen. Väkisinkin mietin, onko mussa jotain vikaa, kun kommentteja lapsenomaisuudesta ja päätöksistä tulee niin ikävään sävyyn. Mutta joo, et ole yksin tällaisten asioiden kanssa. Omia vanhempia kannattaa kunnioittaa, mutta kehotan myös puhumaan ongelmista.</blockquote>

[QUOTE="TalvinenRasia, post: 159651, member: 178"] Tuli pieni tarve itsekin purkautua, koska samaistun sun kertomukseen. Mun äiti on myös kovin ristiriitainen. Joskus vuosi tai jopa kaksi vuotta sitten psykiatrisella osastolla kaikki mua hoitaneet ihmiset (lääkärit, hoitajat, psykologit, toimintaterapeutit) puhuivat aina siitä, että mun täytyy itsenäistyä ja tavata kavereita niin kuin esimerkiksi mun kolme vuotta nuorempi sisko tekee. Ymmärrän sen kyllä, koska olin niin syvällä syömishäiriössä, että olin menettänyt elämänhalun enkä jaksanut yrittää tavata ihmisiä, kun se oli niin raskasta. Nyt olen parin viikon päästä 18-vuotias ja olen yhtä kiireinen sosiaalisuuden suhteen kuin siskoni. On vaan ilmennyt, ettei mun menemiset ole ok äidille toisin kuin siskon menemiset. Äiti ei aina edes tiedä, missä mun sisko on, kun hän ei ole käynyt koko päivänä kotona ja mun kohdalla äiti kyselee tarkkaan, mihin olen edes menossa. Äiti ei koskaan kysy siskolta illalla, että milloin tulet kotiin, mutta mun puhelimeen tulee viesti joskus jo ennen iltaa. Sisko saa olla poissa kotoa jopa viikon putkeen, mutta mun täytyy olla kotona ja tapaamiset ihmisten kanssa täytyy suunnitella huolella. Koska olen perheen vanhin lapsi tällä hetkellä, niin kai kaikki kotityöt sen takia kaatuvat mun niskaan. Toisaalta olisi kiva olla nuori ja elää niin kuin siskokin. Ärsyttää myös, kun aina olen vissiin jotenkin vääränlainen. Väkisinkin mietin, onko mussa jotain vikaa, kun kommentteja lapsenomaisuudesta ja päätöksistä tulee niin ikävään sävyyn. Mutta joo, et ole yksin tällaisten asioiden kanssa. Omia vanhempia kannattaa kunnioittaa, mutta kehotan myös puhumaan ongelmista. [/QUOTE]

En ole robotti