Vastaa keskusteluun

Viesti

<blockquote data-quote="Myrskyvaroitus" data-source="post: 54856" data-attributes="member: 16">Me pidettiin eilen illalla iltajumalanpalvelus minkä osa leiriläistä järjesti ja myös meijän ryhmä (meillä on kaheksan ryhmää joita johtaa isoset) osallistu siihen.Mun piti mennä esilukemaan Isä meidän-rukous mut en sit pystyny ja sit mun isonen A huomasi sen ja se sit oli nopia ja meni ite sinne.Sen jumalanpalveluksen jäläkeen ku kävelin A:n ohi nii kuiskasin vaan et &quot;Ei onnistu&quot;Sit siinä jossaki välissä ku huomasin et se seiso siellä yksinään aattelin käydä sanomassa vähä tarkemmin sille siitä ja se sit kysyki et oliko liian paha et meijän ois ehkä pitäny miettii vähä enemmän jos tulee sellanen olo et en vaan pysty menee sinne.Olin siinä vaiheessa jo alakaa itkee ja sit A kysy et haluunko mää vielä jutella sen kaa et voidaan mennä johonkin huoneeseen juttelee.Sit me mentiin yhteen isosten huoneeseen ja juteltiin siellä joku tunti. (Meni yliajalle, hiljaisuus alako yheltätoista ja mää tulin pois vasta varttia vaille kakstoista)Seki helpotti mun oloa entisestään ku kerroin vielä lisää asioita mitä en ollut mua painaviin asioihin liittyen kertonu.Ja mua alako itkettää erityisesti tä keskustelu:Minä: (puhe tosi epätasasta ja tökkivää itkun takia) &quot;Se päivällinen keskustelu helpotti mun oloa oikeesti. Tuntu et... Et pystyy ainaki hymyilee oikeesti&quot;A: &quot;(mun nimi) mää huomasin. Ku oltiin tuolla ulkona ja oli noi kisat ja kaikkee mää huomasin et sä hymyilit ja olit sellanen pirteempi. Ja mää olin tosi ilonen siitä.&quot;A: &quot;Tiiäkkö puhuminen tutkitusti auttaa ihan sikana. Se helpottaa oloa vaikkei siltä tuntus. Korostan sitä et mä oon tosi ylpeä susta ku sä pystyt nyt puhuu mulle tästä. Toi kaikki mikä sulle on tapahtunu... Ne on oikeesti tosi isoja asioita. Sun ei kuulu kantaa tuollasta yksinään loputtomiin.&quot;</blockquote>

[QUOTE="Myrskyvaroitus, post: 54856, member: 16"] Me pidettiin eilen illalla iltajumalanpalvelus minkä osa leiriläistä järjesti ja myös meijän ryhmä (meillä on kaheksan ryhmää joita johtaa isoset) osallistu siihen. Mun piti mennä esilukemaan Isä meidän-rukous mut en sit pystyny ja sit mun isonen A huomasi sen ja se sit oli nopia ja meni ite sinne. Sen jumalanpalveluksen jäläkeen ku kävelin A:n ohi nii kuiskasin vaan et "Ei onnistu" Sit siinä jossaki välissä ku huomasin et se seiso siellä yksinään aattelin käydä sanomassa vähä tarkemmin sille siitä ja se sit kysyki et oliko liian paha et meijän ois ehkä pitäny miettii vähä enemmän jos tulee sellanen olo et en vaan pysty menee sinne. Olin siinä vaiheessa jo alakaa itkee ja sit A kysy et haluunko mää vielä jutella sen kaa et voidaan mennä johonkin huoneeseen juttelee. Sit me mentiin yhteen isosten huoneeseen ja juteltiin siellä joku tunti. (Meni yliajalle, hiljaisuus alako yheltätoista ja mää tulin pois vasta varttia vaille kakstoista) Seki helpotti mun oloa entisestään ku kerroin vielä lisää asioita mitä en ollut mua painaviin asioihin liittyen kertonu. Ja mua alako itkettää erityisesti tä keskustelu: Minä: (puhe tosi epätasasta ja tökkivää itkun takia) "Se päivällinen keskustelu helpotti mun oloa oikeesti. Tuntu et... Et pystyy ainaki hymyilee oikeesti" A: "(mun nimi) mää huomasin. Ku oltiin tuolla ulkona ja oli noi kisat ja kaikkee mää huomasin et sä hymyilit ja olit sellanen pirteempi. Ja mää olin tosi ilonen siitä." A: "Tiiäkkö puhuminen tutkitusti auttaa ihan sikana. Se helpottaa oloa vaikkei siltä tuntus. Korostan sitä et mä oon tosi ylpeä susta ku sä pystyt nyt puhuu mulle tästä. Toi kaikki mikä sulle on tapahtunu... Ne on oikeesti tosi isoja asioita. Sun ei kuulu kantaa tuollasta yksinään loputtomiin." [/QUOTE]

En ole robotti