Myrskyvaroitus
Järjestyksenvalvoja kuudelta aamulla
- Liittynyt
- 2.2.2021
- Viestejä
- 7,751
- Reaktioarvo
- 6,564
Mua ottaa päähän ku olin kirjottanu tän niin hienolla fontilla mut en saa niitä fontteja tähän D: Joutuu käyttää Varasijan fontteja
Peilirakkautta
Elina tuijotti tylsistyneenä kaupan pituuden ja leveyden vääristävää peiliä ja yritti keskittyä muotitietoisen äitinsä selitykseen uusimmasta myyntiin tulleesta mekosta.
“Elina, kuunteletko sinä edes?” äiti kysyi ärsyyntyneen kuuloisesti. Elina tiesi, että häntä harmitti, kun hänen nuorempi tyttärensä ei ollut kiinnostunut uusimmista tuulista vaatteiden maailmassa. Niinpä Elina päätti vastata suoraan: “En. Voinko lähteä kotiin?”
Äidin suu puristui tiukaksi viivaksi, mutta hän nyökkäsi. Elina vilkaisi vielä kerran – ihan vahingossa vain, hän ajatteli – peiliin ja huomasi jonkun hänen takaansa katsovan sen kautta suoraan Elinaan. Joku poika. Joku söpö poika. Elina uskaltautui hymyilemään hieman ja jäämättä katsomaan pojan reaktiota hän kääntyi ja lähti kotiin.
“Äiti, kuka se poika kaupassa oli?” Elina kysyi varovasti illalla. Äiti kurtisti kulmiaan. “Kuka poika?”
“No se, joka seisoi meidän takanamme”, Elina vastasi. Äiti naurahti. “Harhoja olet nähnyt, ei siellä ollut ketään muita kuin me.” Hänen katseensa kertoi, että hän piti Elinaa höpsähtäneenä. Pahemmaksi asia meni, kun hänen isosiskonsa Maria - yhtä innokas muotinainen kuin äiti - tuli huoneeseen.
“Mitä, oletko alkanut näkemään harhojakin?” hän kysyi ivallisen kuuloisesti. Maria oli melkein aina halveksunut Elinaa ja piti itseään parempana, kun sattui saamaan enemmän huomiota äidiltä. Elina mulkaisi siskoaan ja tiuskaisi: “Se poika OLI siellä, ihan varmasti! Äiti ei vain nähnyt häntä, kun oli niin keskittynyt typeriin selityksiinsä!” Hän nousi tuolilta ja painui suoraa tietä omaan huoneeseensa. Oikeasti se olisi hänen isoveljensä Osmon huone, mutta tämä oli armeijassa ja luvannut, että Elina saisi ainakin se ajan pitää huoneen itsellään. Osmo oli nimittäin muuttamassa omaan kämppään.
Eihän se poika voinut olla harhaa. Elina oli nähnyt selvästi tämän tumman tukan, ruskeat silmät, valkoisen t-paidan ja siniset farkut. Mutta toisaalta, Elina tajusi, eihän hän katsonut poikaa SUORAAN, vaan peilin kautta. Ehkä se oli vain heijastus jostain? Ei, ei voinut olla. Elina huokaisi ja katsoi omalla pöydällä olevaan peiliinsä. Tukka oli taas takussa, ripset väärän väriset. Reidetkin saisivat olla kapeammat. Elina räpäytti silmiään ärtyneesti. Mitä enemmän hän katsoi itseään, sitä enemmän epäkohtia löytyi.
Sitten jokin kiinnitti hänen huomionsa. Se tummatukkainen poika kaupassa. Hän näkyi ELINAN peilissä. Elina käännähti ympäri katsoakseen ovensuuta, jossa poika seisoi – mutta siellä ei ollut ketään. Kylmät väreet hiipivät pitkin Elinan selkää. Hän katsoi peloissaan uudestaan peiliin. Poika näytti edelleen seisovan ovensuussa. Nyt hän hymyili jotenkin surullisesti ja pudisti päätään. Elina kuiskasi ääni täristen: “Oletko sinä aave?” Poika pudisti taas päätään. Elina mietti hetken. Sitten hän älysi.
“Oletko... peilin sisässä?” hän kysyi ja poika nyökkäsi. Elina kosketti peiliä kädellään. Poika käveli lähemmäs ja lopulta näytti kuin hän olisi ollut aivan Elinan vieressä, mutta Elina tiesi, ettei niin ollut. Poika asetti kätensä Elinan kättä vasten. Jostakin syystä Elinan sydän alkoi läpättämään ja oli kuin hän olisi voinut tuntea pojan kosketuksen kädessään. Poika hymyili hänelle. Kun hän puhui, ääntä ei voinut sanoin kuvailla. Oli kuin sitä ei olisi ollut ollenkaan, mutta se oli silti maailman kaunein ääni.
“Synnyin tänne sinun vuoksesi.”
Elina henkäisi, muttei ollut varma, miksi.
“Mikä sinun nimesi on?” hän kysyi pojalta. "Ja mitä oikein tarkoitat tuolla? Et viitsisi olla epäselvä."
“Kyllä sinä tiedät nimeni", poika sanoi vastaamatta toiseen kysymykseen.
Elina rypisti kulmiaan. Miten niin hän tiesi? Eihän hän ollut koskaan tavannutkaan poikaa. Jostain hänen mielensä sopukoista nousi kuitenkin nimi.
“Elia”, Elina kuiskasi. Melkein kuin Elina. Poika nyökkäsi. “Minäkin tiedän, kuka sinä olet, Elina.”
Seuraavien viikkojen ajan Elina tapasi Elian melkein jokaisessa peilissä, joka tuli vastaan. Hän ei ikinä lakannut odottamasta tapaamista pojan kanssa, vaikka he näkivät lähes joka välissä. Koulussa vessan ja liikuntasalin peilien kautta, kaupassa sovituskoppien kautta, auton sivupeileistä. Missä tahansa, missä sattui olemaan peili. Elia seurasi häntä koko ajan ja se tuntui turvalliselta. Hän ei ollut missään yksin.
Elinan sydän tykytti aina, kun Eliasta näkyi edes vilaus. Hän halusi nähdä pojan. Hän olisi halunnut tavata hänet muuallakin kuin peilissä.
Vähitellen hän ymmärsi, miksi hän tunsi niin.
“Elia”, Elina sanoi kerran, kun näki pojan taas kerran peilissään.
“Tiedän, mitä ajattelet”, Elia vastasi surullisesti. “Ole kiltti äläkä sano sitä ääneen...”
“Miksi? Minä haluan sanoa sen ääneen! Etkä sinä voi edes tietää mitä aion sanoa!” Elina vastusteli. Elia pudisti päätään. “Kukaan ihminen ei ole koskaan tosissaan rakastanut pelkkää varjoa niin paljon, että uhraisi jopa itsensä”, hänen äänensä kuiski nurkissa. Elina kurtisti kulmiaan. Mistä poika puhui? Kun hän katsoi Elian ruskeita silmiä ja lempeitä kasvoja, sitä enemmän hän kaipasi pojan kosketusta.
“Minä rakastan sinua todella!” hänen oli pakko huudahtaa.
Silloin kaikki muuttui valkoiseksi eikä Elina nähnyt enää mitään.
“Ei, älä tee sitä", oli viimeinen asia minkä Elina kuuli Elian kuiskaavan. "
Elinan edessä oli valtava peili. Se hohti oudosti ja suorastaan kutsui Elinaa luokseen. Kun tyttö kosketti peiliä, se välähti sinisenä ja siihen piirtyivät sanat:
“Varjo pelkkä varjo, sielu enemmän.”
“Mitä ihmettä tuo tarkoittaa?” Elina kysyi ääneen ja kosketti peiliä uudestaan, mutta peiliin ei ilmestynyt mitään. Ehkä se on arvoitus, Elina mietti. Mutta mitä kummaa se voisi tarkoittaa? Mikä varjo? Ja eikö kaikilla ole sielu? Eikö hänellä itselläänkin ole? Sitten hän ymmärsi.
“Elia on varjo”, hän sanoi. “Minä olen sielu.” Mielessään hän kuitenkin ajatteli, ettei ollut yhtään sen enemmän kuin Elia, eikä tämä ollut pelkkä varjo.
“Varjon pelastamiseksi sielu uhrattava.”
“Eli minun on uhrattava itseni?” Elina kysyi.
“Varjolla ei ketään, sielulla kaikki. Rakkaus, voima, rohkeus, mutta pelko loputon, liian kiinni elämässänsä pelastaakseen rakkauden tähden.”
“Lopeta!” Elina tiuskaisi. “Elialla on minut! Minulla on hänet! Minä uhraan itseni, jos se pelastaa Elian!”
“Aivan varma oletko? Kuoleman omaksi tulet.”
“Kyllä olen”, Elina kuiskasi.
Nousi kova tuuli, joka pakotti Elinaa kohti peilin syvyyksiä. Elina näki Elian katsovan häntä kauhuissaan.
“Elia! Sinä et ole pelkkä varjo”, Elina henkäisi. “Et minulle. Sinä olet minun Eliani. Ikuisesti.”
Tyttö ei tuntenut mitään. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Ainoa asia, minkä hän muisti, oli joku poika. Hän ei tiennyt, mikä pojan nimi oli, mutta hän tiesi, että tämä oli hänelle tärkeä. Jostain mielen sopukoista hänen päähänsä nousi nimi, Elia. Voisiko se olla pojan nimi?
Kuka poika oli?
“Kuka minä olen?” tyttö kysyi itseltään. Yhtäkkiä hän kuuli aavemaisen äänen, joka sanoi:
“Tyttö ei ollut tarpeeksi vahva. Hän unohti varjon.”
Mikä ihmeen varjo, tyttö mietti. Pojan kasvot väikkyivät edelleen hänen päässään. Hän kuuli taas äänen.
“Elina!”
Kuka on Elina? Tyttö ei tiennyt. Nimi kuulosti sekin tutulta.
“Elina! Et saa unohtaa!”
Nyt tyttö erotti jo äänen. Joku poika. Voisiko se olla -
“Elia!” tyttö huudahti. Nyt hän tiesi. Poika, jonka kasvot olivat ainoa asia, jonka hän muisti. Elia. Elia.
Hänen Eliansa. Hänen, Elinan.
Muistot tulvivat hänen mieleensä. Vaatekauppa, Elia peilissä. Oma huone, Elia sielläkin. Elia kaikkialla.
Peili.
“Päästä minut pois”, Elina käski peiliä.
“Uhrasit itsesi varjon vuoksi.”
“Elia ei ole varjo! Hän on ihminen!” Elina huusi.
“Päästä minut pois”, hän pyysi hiljaa. “Elia odottaa minua.”
Kaikki alkoi hohtaa sinisenä. Elina sulki silmänsä, ettei olisi sokeutunut. Niin kirkas valo oli.
“Elina!” tuttu ääni huusi ja kaappasi hänet syliinsä. Elina avasi silmänsä. Hän oli kaupungin laitamilla metsän reunassa. Miten hän sinne oli päätynyt?
Hän katsoi poikaa, joka piteli häntä sylissään. Tutut ruskeat silmät katsoivat häntä rakastavasti. “Elia”, Elina kuiskasi.
“Rakastan sinua”, poika vastasi.
Peilirakkaus oli ohitse.
// Joo ei vitsi tää on niin awkward xD Erityisesti tuo kohta missä Elina puhhuu peilille
Mut joo kertokaas mielipiteenne hehe
Peilirakkautta
Elina tuijotti tylsistyneenä kaupan pituuden ja leveyden vääristävää peiliä ja yritti keskittyä muotitietoisen äitinsä selitykseen uusimmasta myyntiin tulleesta mekosta.
“Elina, kuunteletko sinä edes?” äiti kysyi ärsyyntyneen kuuloisesti. Elina tiesi, että häntä harmitti, kun hänen nuorempi tyttärensä ei ollut kiinnostunut uusimmista tuulista vaatteiden maailmassa. Niinpä Elina päätti vastata suoraan: “En. Voinko lähteä kotiin?”
Äidin suu puristui tiukaksi viivaksi, mutta hän nyökkäsi. Elina vilkaisi vielä kerran – ihan vahingossa vain, hän ajatteli – peiliin ja huomasi jonkun hänen takaansa katsovan sen kautta suoraan Elinaan. Joku poika. Joku söpö poika. Elina uskaltautui hymyilemään hieman ja jäämättä katsomaan pojan reaktiota hän kääntyi ja lähti kotiin.
“Äiti, kuka se poika kaupassa oli?” Elina kysyi varovasti illalla. Äiti kurtisti kulmiaan. “Kuka poika?”
“No se, joka seisoi meidän takanamme”, Elina vastasi. Äiti naurahti. “Harhoja olet nähnyt, ei siellä ollut ketään muita kuin me.” Hänen katseensa kertoi, että hän piti Elinaa höpsähtäneenä. Pahemmaksi asia meni, kun hänen isosiskonsa Maria - yhtä innokas muotinainen kuin äiti - tuli huoneeseen.
“Mitä, oletko alkanut näkemään harhojakin?” hän kysyi ivallisen kuuloisesti. Maria oli melkein aina halveksunut Elinaa ja piti itseään parempana, kun sattui saamaan enemmän huomiota äidiltä. Elina mulkaisi siskoaan ja tiuskaisi: “Se poika OLI siellä, ihan varmasti! Äiti ei vain nähnyt häntä, kun oli niin keskittynyt typeriin selityksiinsä!” Hän nousi tuolilta ja painui suoraa tietä omaan huoneeseensa. Oikeasti se olisi hänen isoveljensä Osmon huone, mutta tämä oli armeijassa ja luvannut, että Elina saisi ainakin se ajan pitää huoneen itsellään. Osmo oli nimittäin muuttamassa omaan kämppään.
Eihän se poika voinut olla harhaa. Elina oli nähnyt selvästi tämän tumman tukan, ruskeat silmät, valkoisen t-paidan ja siniset farkut. Mutta toisaalta, Elina tajusi, eihän hän katsonut poikaa SUORAAN, vaan peilin kautta. Ehkä se oli vain heijastus jostain? Ei, ei voinut olla. Elina huokaisi ja katsoi omalla pöydällä olevaan peiliinsä. Tukka oli taas takussa, ripset väärän väriset. Reidetkin saisivat olla kapeammat. Elina räpäytti silmiään ärtyneesti. Mitä enemmän hän katsoi itseään, sitä enemmän epäkohtia löytyi.
Sitten jokin kiinnitti hänen huomionsa. Se tummatukkainen poika kaupassa. Hän näkyi ELINAN peilissä. Elina käännähti ympäri katsoakseen ovensuuta, jossa poika seisoi – mutta siellä ei ollut ketään. Kylmät väreet hiipivät pitkin Elinan selkää. Hän katsoi peloissaan uudestaan peiliin. Poika näytti edelleen seisovan ovensuussa. Nyt hän hymyili jotenkin surullisesti ja pudisti päätään. Elina kuiskasi ääni täristen: “Oletko sinä aave?” Poika pudisti taas päätään. Elina mietti hetken. Sitten hän älysi.
“Oletko... peilin sisässä?” hän kysyi ja poika nyökkäsi. Elina kosketti peiliä kädellään. Poika käveli lähemmäs ja lopulta näytti kuin hän olisi ollut aivan Elinan vieressä, mutta Elina tiesi, ettei niin ollut. Poika asetti kätensä Elinan kättä vasten. Jostakin syystä Elinan sydän alkoi läpättämään ja oli kuin hän olisi voinut tuntea pojan kosketuksen kädessään. Poika hymyili hänelle. Kun hän puhui, ääntä ei voinut sanoin kuvailla. Oli kuin sitä ei olisi ollut ollenkaan, mutta se oli silti maailman kaunein ääni.
“Synnyin tänne sinun vuoksesi.”
Elina henkäisi, muttei ollut varma, miksi.
“Mikä sinun nimesi on?” hän kysyi pojalta. "Ja mitä oikein tarkoitat tuolla? Et viitsisi olla epäselvä."
“Kyllä sinä tiedät nimeni", poika sanoi vastaamatta toiseen kysymykseen.
Elina rypisti kulmiaan. Miten niin hän tiesi? Eihän hän ollut koskaan tavannutkaan poikaa. Jostain hänen mielensä sopukoista nousi kuitenkin nimi.
“Elia”, Elina kuiskasi. Melkein kuin Elina. Poika nyökkäsi. “Minäkin tiedän, kuka sinä olet, Elina.”
Seuraavien viikkojen ajan Elina tapasi Elian melkein jokaisessa peilissä, joka tuli vastaan. Hän ei ikinä lakannut odottamasta tapaamista pojan kanssa, vaikka he näkivät lähes joka välissä. Koulussa vessan ja liikuntasalin peilien kautta, kaupassa sovituskoppien kautta, auton sivupeileistä. Missä tahansa, missä sattui olemaan peili. Elia seurasi häntä koko ajan ja se tuntui turvalliselta. Hän ei ollut missään yksin.
Elinan sydän tykytti aina, kun Eliasta näkyi edes vilaus. Hän halusi nähdä pojan. Hän olisi halunnut tavata hänet muuallakin kuin peilissä.
Vähitellen hän ymmärsi, miksi hän tunsi niin.
“Elia”, Elina sanoi kerran, kun näki pojan taas kerran peilissään.
“Tiedän, mitä ajattelet”, Elia vastasi surullisesti. “Ole kiltti äläkä sano sitä ääneen...”
“Miksi? Minä haluan sanoa sen ääneen! Etkä sinä voi edes tietää mitä aion sanoa!” Elina vastusteli. Elia pudisti päätään. “Kukaan ihminen ei ole koskaan tosissaan rakastanut pelkkää varjoa niin paljon, että uhraisi jopa itsensä”, hänen äänensä kuiski nurkissa. Elina kurtisti kulmiaan. Mistä poika puhui? Kun hän katsoi Elian ruskeita silmiä ja lempeitä kasvoja, sitä enemmän hän kaipasi pojan kosketusta.
“Minä rakastan sinua todella!” hänen oli pakko huudahtaa.
Silloin kaikki muuttui valkoiseksi eikä Elina nähnyt enää mitään.
“Ei, älä tee sitä", oli viimeinen asia minkä Elina kuuli Elian kuiskaavan. "
Elinan edessä oli valtava peili. Se hohti oudosti ja suorastaan kutsui Elinaa luokseen. Kun tyttö kosketti peiliä, se välähti sinisenä ja siihen piirtyivät sanat:
“Varjo pelkkä varjo, sielu enemmän.”
“Mitä ihmettä tuo tarkoittaa?” Elina kysyi ääneen ja kosketti peiliä uudestaan, mutta peiliin ei ilmestynyt mitään. Ehkä se on arvoitus, Elina mietti. Mutta mitä kummaa se voisi tarkoittaa? Mikä varjo? Ja eikö kaikilla ole sielu? Eikö hänellä itselläänkin ole? Sitten hän ymmärsi.
“Elia on varjo”, hän sanoi. “Minä olen sielu.” Mielessään hän kuitenkin ajatteli, ettei ollut yhtään sen enemmän kuin Elia, eikä tämä ollut pelkkä varjo.
“Varjon pelastamiseksi sielu uhrattava.”
“Eli minun on uhrattava itseni?” Elina kysyi.
“Varjolla ei ketään, sielulla kaikki. Rakkaus, voima, rohkeus, mutta pelko loputon, liian kiinni elämässänsä pelastaakseen rakkauden tähden.”
“Lopeta!” Elina tiuskaisi. “Elialla on minut! Minulla on hänet! Minä uhraan itseni, jos se pelastaa Elian!”
“Aivan varma oletko? Kuoleman omaksi tulet.”
“Kyllä olen”, Elina kuiskasi.
Nousi kova tuuli, joka pakotti Elinaa kohti peilin syvyyksiä. Elina näki Elian katsovan häntä kauhuissaan.
“Elia! Sinä et ole pelkkä varjo”, Elina henkäisi. “Et minulle. Sinä olet minun Eliani. Ikuisesti.”
Tyttö ei tuntenut mitään. Hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Ainoa asia, minkä hän muisti, oli joku poika. Hän ei tiennyt, mikä pojan nimi oli, mutta hän tiesi, että tämä oli hänelle tärkeä. Jostain mielen sopukoista hänen päähänsä nousi nimi, Elia. Voisiko se olla pojan nimi?
Kuka poika oli?
“Kuka minä olen?” tyttö kysyi itseltään. Yhtäkkiä hän kuuli aavemaisen äänen, joka sanoi:
“Tyttö ei ollut tarpeeksi vahva. Hän unohti varjon.”
Mikä ihmeen varjo, tyttö mietti. Pojan kasvot väikkyivät edelleen hänen päässään. Hän kuuli taas äänen.
“Elina!”
Kuka on Elina? Tyttö ei tiennyt. Nimi kuulosti sekin tutulta.
“Elina! Et saa unohtaa!”
Nyt tyttö erotti jo äänen. Joku poika. Voisiko se olla -
“Elia!” tyttö huudahti. Nyt hän tiesi. Poika, jonka kasvot olivat ainoa asia, jonka hän muisti. Elia. Elia.
Hänen Eliansa. Hänen, Elinan.
Muistot tulvivat hänen mieleensä. Vaatekauppa, Elia peilissä. Oma huone, Elia sielläkin. Elia kaikkialla.
Peili.
“Päästä minut pois”, Elina käski peiliä.
“Uhrasit itsesi varjon vuoksi.”
“Elia ei ole varjo! Hän on ihminen!” Elina huusi.
“Päästä minut pois”, hän pyysi hiljaa. “Elia odottaa minua.”
Kaikki alkoi hohtaa sinisenä. Elina sulki silmänsä, ettei olisi sokeutunut. Niin kirkas valo oli.
“Elina!” tuttu ääni huusi ja kaappasi hänet syliinsä. Elina avasi silmänsä. Hän oli kaupungin laitamilla metsän reunassa. Miten hän sinne oli päätynyt?
Hän katsoi poikaa, joka piteli häntä sylissään. Tutut ruskeat silmät katsoivat häntä rakastavasti. “Elia”, Elina kuiskasi.
“Rakastan sinua”, poika vastasi.
Peilirakkaus oli ohitse.
// Joo ei vitsi tää on niin awkward xD Erityisesti tuo kohta missä Elina puhhuu peilille
Mut joo kertokaas mielipiteenne hehe
