tuhatsanaa
astronautti
- Liittynyt
- 20.6.2022
- Viestejä
- 132
- Reaktioarvo
- 116
Niin monta vuotta elin piilotellen kaikkia ongelmia. Silloin vain toivoin, että joku huomaisi, sanoisi että välittää ja kuuntelisi. Että olisi joku, joka kysyisi onko kaikki hyvin ja joka kuivaisi kyyneleet ja halaisi. Ei ollut yksi tai kaksi yötä kun itkin sitä, miksi en pysty kertomaan kenellekään miltä tuntuu. Oikeasti kaikki mitä halusin oli joku, joka välittäisi minusta.
Sitten kaikki lähti muuttumaan. Ensin sain avauduttua yhdelle ihmiselle, sitten joku toinen huomasi ja lopulta verkosto on vain kasvanut. Tuntuu jotenkin tyhjältä. Nyt saan kuulla miten joku välittää minusta ja haluaa parastani ja kaikkea vastaavaa. Sellaiset ihmiset, jotka eivät edes ole läheisiä. Vaikka saan kuulla, että joku tekisi mitä vain jotta mulla menisi asiat paremmin niin en sisäistä sitä. Kun pidin kaiken salaisuutena, tuntui että elin itse omaa elämääni kun nyt taas tuntuu että keho on irrallinen mielestä. Ikään kuin katselisin jotakin elokuvaa jossa päähenkilöä riuhdotaan suunnasta toiseen. Jos joku sanoo, että välittää niin se ei tunnu miltään. Ei tunnu siltä, että ne sanat on tarkoitettu minulle. Ne ovat sille keholle, joka elää tätä elämää, mutta ei tälle mielelle.
Silti muistan kyllä, että kun ensimmäinen ihminen sanoi näitä asioita minulle, sisäistin sen kaiken ja tajusin että se oli tarkoitettu minulle. Kyse ei edes ole siitä, että muut olisivat muuttaneet tapaansa sanoa asioita vaan siitä, että olen muuttunut liian välinpitämättömäksi sen suhteen että joku välittäisi minusta.
Sitten kaikki lähti muuttumaan. Ensin sain avauduttua yhdelle ihmiselle, sitten joku toinen huomasi ja lopulta verkosto on vain kasvanut. Tuntuu jotenkin tyhjältä. Nyt saan kuulla miten joku välittää minusta ja haluaa parastani ja kaikkea vastaavaa. Sellaiset ihmiset, jotka eivät edes ole läheisiä. Vaikka saan kuulla, että joku tekisi mitä vain jotta mulla menisi asiat paremmin niin en sisäistä sitä. Kun pidin kaiken salaisuutena, tuntui että elin itse omaa elämääni kun nyt taas tuntuu että keho on irrallinen mielestä. Ikään kuin katselisin jotakin elokuvaa jossa päähenkilöä riuhdotaan suunnasta toiseen. Jos joku sanoo, että välittää niin se ei tunnu miltään. Ei tunnu siltä, että ne sanat on tarkoitettu minulle. Ne ovat sille keholle, joka elää tätä elämää, mutta ei tälle mielelle.
Silti muistan kyllä, että kun ensimmäinen ihminen sanoi näitä asioita minulle, sisäistin sen kaiken ja tajusin että se oli tarkoitettu minulle. Kyse ei edes ole siitä, että muut olisivat muuttaneet tapaansa sanoa asioita vaan siitä, että olen muuttunut liian välinpitämättömäksi sen suhteen että joku välittäisi minusta.
