Myrskyvaroitus
Järjestyksenvalvoja kuudelta aamulla
- Liittynyt
- 2.2.2021
- Viestejä
- 7,751
- Reaktioarvo
- 6,564
Lol laitan näitä tiheään tahtiin mut xD
Tässä on myös kuvien perässä kirjotettuna niille jotka ei oikeen saa selvää mun käsialasta!
OneShot // Lohikäärmetaikaa (Anteeksi jos on kirjotusvirheitä xD)
Tuuli puhaltaa vasten kasvojani ja värähdän vilusta. On kylmä. Kauempana puiden, noiden mahtavien vihreiden kuusten, takana siintävät korkeat, rosohuippuiset vuoret.
Säntään juoksuun, sillä en malta odottaa. Juoksen metsään ja sen läpi.
Metsän takainen maisema on täysin erilainen kuin se, mistä olen juuri tulossa. Kauniit, vehreät niityt olivat muuttuneet karuiksi, kivisiksi tasangoiksi, koskien pauhu oli lakannut ja metsän puiden tilalla oli korkeintaan varpuja ja pensaita. Aivan kuin olisin juuri astunut ulottuvuuksien välisestä portista läpi toiseen maailmaan.
Tuuli alkaa puskea minua takaisin, ihan kuin se yrittäisi sanoa: "Häivy, et ole tervetullut." En kuitenkaan luovuta, kylmästä ja viimasta huolimatta.
Pikkukivet rapisevat jalkojeni alla. Tuuli vaikenee hiljalleen, odottavasti, kuin ymmärtäen, ettei minua voi pysäyttää.
Vaimea äännähdys. Niin vaimea, että tuskin kuulenkaan sitä. Sen ymmärrän, että äännähdys oli uhkaus. Tai varoitus, kielto. Sekään ei silti minua pysäytä, vaan kuljen rohkeasti eteenpäin.
Vuorten edessä on suuri kivimeri. Siellä on pienen pieniä, lasinsirun kokoisia kiviä, mutta myös suuren suuria, jykeviä murikoita, joiden kokoa voisi verrata taloon. Kuljen niiden muodostamassa sokkelossa luottaen suuntavaistooni. Tulen pienehköön, varjojen kätkemään solaan, jonka seinämän vieressä on hopeaisena kimmeltävä lähde.
Sitten näen sen.
Se on valtava, niin valtava, että on ihme kun se mahtuu solaan. Sillä on hopeanvärinen, pitkä piikikäs pyrstö, sen kaulan suomut hehkuvat kultaisina ja silmät ovat kuin palavat hiilet. Koko olennon ruumis on hopean ja kullan peitossa, sen sarvet ovat tulenliekit, tai vähintään näyttävät siltä. Otus tuijottaa minua ja urahtaa varoittavasti, paljastaen samalla paksut, vaarallisen terävät hampaat. Pieni tulenhenkäys livahtaa sen kidasta.
Astelen varovasti lähemmäs ja hymyilen lempeästi. Avaan suuni miettien oikeita sanoja. "Niille otuksille puhutaan kunnioittavasti", ukki oli joskus sanonut. "Muuten ne loukkaantuvat.
"Te olette todella olemassa. Minä tiesin sen. Tiesin. Kukaan muu ei uskonut, että teidän kaltaisianne olisi olemassa muualla kuin taruissa. 'Ainakaan enää', niin ukkini sanoi. Ei kukaan uskonut, että olemassa olisi enää ainuttakaan upeaa lohikäärmettä."
Lohikäärme tuijottaa minua tarkkaavaisesti, tuntuu kuin se ymmärtäisi sanani. "Lohikäärmeissä asuu maailman viisaus", ukki oli kertonut.
Olen jo niin lähellä, että kun ojennan käteni, kosketan olennon kuonoa. Se puhahtaa hieman ja koetan olla säpsähtämättä. Nojaudun eteenpäin ja painan kasvoni vasten lohikäärmeen isoa, nahkaista päätä. Minulla on toive. Niin pieni mutta silti niin suuri toive ihan pienestä asti. "Saanko lentää teidän kanssanne? Saanko kavuta selkäänne ja liitää taivaalla?" kuiskasin. Suljen silmäni.
Haluan tuntea sen. Haluan koskettaa pilviä, lentää lintujen kanssa ja niitäkin korkeammalla. Haluan tuntea sen vapauden.
Tunnen, kuinka suomuinen, piikikäs häntä kietoutuu varovasti ympärilleni, nostaen ilmaan. Pidän yhä silmiä kiinni. Sydämeni hakkaa: tajuan olevani eläimen selässä. Uskallan raottaa silmiäni ja näen, kuinka lohikäärme levittää valtavat, upean loistavat siipensä. Ne ovat hieman repaleiset, vuosisatojen aikana taisteluissa arpeutuneet. Lohikäärme kohoaa ilmaan, minä sen selässä.
Vasta kun tunnen kylmän viiman kasvoillani, aukaisen silmäni kokonaan ammolleen. Olemme korkealla pilvien päällä, maahan ei edes kunnolla näe. En minä sinne uskalla katsoakaan, pelkään putoavani.
Hihkaisen riemusta, kun lohikäärme kiihdyttää vauhtiaan. Sitten päätän tehdä jotain hullua.
Levitän käteni ja nousen samalla horjuen seisomaan.
Kiljun innosta ja lohikäärmekin yhtyy mukaan ilooni. Se taivuttaa päätään taakse ja päästää korviahuumaavan karjaisun.
Sitten se lähtee syöksymään lujaa vauhtia yhä ylemmäs, tähtiin saakka. Suljen jälleen silmäni ja hymyilen onnellisena.
Tässä on myös kuvien perässä kirjotettuna niille jotka ei oikeen saa selvää mun käsialasta!
OneShot // Lohikäärmetaikaa (Anteeksi jos on kirjotusvirheitä xD)
Tuuli puhaltaa vasten kasvojani ja värähdän vilusta. On kylmä. Kauempana puiden, noiden mahtavien vihreiden kuusten, takana siintävät korkeat, rosohuippuiset vuoret.
Säntään juoksuun, sillä en malta odottaa. Juoksen metsään ja sen läpi.
Metsän takainen maisema on täysin erilainen kuin se, mistä olen juuri tulossa. Kauniit, vehreät niityt olivat muuttuneet karuiksi, kivisiksi tasangoiksi, koskien pauhu oli lakannut ja metsän puiden tilalla oli korkeintaan varpuja ja pensaita. Aivan kuin olisin juuri astunut ulottuvuuksien välisestä portista läpi toiseen maailmaan.
Tuuli alkaa puskea minua takaisin, ihan kuin se yrittäisi sanoa: "Häivy, et ole tervetullut." En kuitenkaan luovuta, kylmästä ja viimasta huolimatta.
Pikkukivet rapisevat jalkojeni alla. Tuuli vaikenee hiljalleen, odottavasti, kuin ymmärtäen, ettei minua voi pysäyttää.
Vaimea äännähdys. Niin vaimea, että tuskin kuulenkaan sitä. Sen ymmärrän, että äännähdys oli uhkaus. Tai varoitus, kielto. Sekään ei silti minua pysäytä, vaan kuljen rohkeasti eteenpäin.
Vuorten edessä on suuri kivimeri. Siellä on pienen pieniä, lasinsirun kokoisia kiviä, mutta myös suuren suuria, jykeviä murikoita, joiden kokoa voisi verrata taloon. Kuljen niiden muodostamassa sokkelossa luottaen suuntavaistooni. Tulen pienehköön, varjojen kätkemään solaan, jonka seinämän vieressä on hopeaisena kimmeltävä lähde.
Sitten näen sen.
Se on valtava, niin valtava, että on ihme kun se mahtuu solaan. Sillä on hopeanvärinen, pitkä piikikäs pyrstö, sen kaulan suomut hehkuvat kultaisina ja silmät ovat kuin palavat hiilet. Koko olennon ruumis on hopean ja kullan peitossa, sen sarvet ovat tulenliekit, tai vähintään näyttävät siltä. Otus tuijottaa minua ja urahtaa varoittavasti, paljastaen samalla paksut, vaarallisen terävät hampaat. Pieni tulenhenkäys livahtaa sen kidasta.
Astelen varovasti lähemmäs ja hymyilen lempeästi. Avaan suuni miettien oikeita sanoja. "Niille otuksille puhutaan kunnioittavasti", ukki oli joskus sanonut. "Muuten ne loukkaantuvat.
"Te olette todella olemassa. Minä tiesin sen. Tiesin. Kukaan muu ei uskonut, että teidän kaltaisianne olisi olemassa muualla kuin taruissa. 'Ainakaan enää', niin ukkini sanoi. Ei kukaan uskonut, että olemassa olisi enää ainuttakaan upeaa lohikäärmettä."
Lohikäärme tuijottaa minua tarkkaavaisesti, tuntuu kuin se ymmärtäisi sanani. "Lohikäärmeissä asuu maailman viisaus", ukki oli kertonut.
Olen jo niin lähellä, että kun ojennan käteni, kosketan olennon kuonoa. Se puhahtaa hieman ja koetan olla säpsähtämättä. Nojaudun eteenpäin ja painan kasvoni vasten lohikäärmeen isoa, nahkaista päätä. Minulla on toive. Niin pieni mutta silti niin suuri toive ihan pienestä asti. "Saanko lentää teidän kanssanne? Saanko kavuta selkäänne ja liitää taivaalla?" kuiskasin. Suljen silmäni.
Haluan tuntea sen. Haluan koskettaa pilviä, lentää lintujen kanssa ja niitäkin korkeammalla. Haluan tuntea sen vapauden.
Tunnen, kuinka suomuinen, piikikäs häntä kietoutuu varovasti ympärilleni, nostaen ilmaan. Pidän yhä silmiä kiinni. Sydämeni hakkaa: tajuan olevani eläimen selässä. Uskallan raottaa silmiäni ja näen, kuinka lohikäärme levittää valtavat, upean loistavat siipensä. Ne ovat hieman repaleiset, vuosisatojen aikana taisteluissa arpeutuneet. Lohikäärme kohoaa ilmaan, minä sen selässä.
Vasta kun tunnen kylmän viiman kasvoillani, aukaisen silmäni kokonaan ammolleen. Olemme korkealla pilvien päällä, maahan ei edes kunnolla näe. En minä sinne uskalla katsoakaan, pelkään putoavani.
Hihkaisen riemusta, kun lohikäärme kiihdyttää vauhtiaan. Sitten päätän tehdä jotain hullua.
Levitän käteni ja nousen samalla horjuen seisomaan.
Kiljun innosta ja lohikäärmekin yhtyy mukaan ilooni. Se taivuttaa päätään taakse ja päästää korviahuumaavan karjaisun.
Sitten se lähtee syöksymään lujaa vauhtia yhä ylemmäs, tähtiin saakka. Suljen jälleen silmäni ja hymyilen onnellisena.
