Vastaa keskusteluun

Viesti: <blockquote data-quote="liljakukkiA" data-source="post: 22848" data-attributes="member: 70">— Luku 2 —Herätessäni aamulla puoli seitsemältä, nousen miltei innolla ylös. Puen nopeasti päälleni ja juoksen alakertaan syömään aamupalaa. Jopa äitini ihmettelee aamupirteyttäni sillä yleensä olen kuin persuksille ammuttu karhu aamuisin. Intoni johtuu siitä että lukiossamme pidetään syystanssit uutena perinteenä ykkösille, ja minä pääsin suunnittelemaan niitä! Harmikseni ystäväni eivät innostuneet vaan halusivat vain päästä juhlimaan, mutta itse olen järjestelijä tyyppiä. Toisaalta, siellä on myös ihmisiä jotka pidän itsestäni kaukana, ja niihin kuuluu myös Jannika Päästäinen. Olemme vihanneet toisiamme kasiluokalta asti kun hän levitteli minusta huhuja ympäri koulua että olisin muka ollut paksuna ja sen takia kuukauden pois koulusta. Poissaoloni johtui vain siitä että vierailimme Espanjassa asuvan mummomme luona viimeistä kertaa sillä hänellä oli syöpä. Hänen ajatteleminen saa myslim syömisestä hieman hankalaa joten pudistelen menneet mielestäni. Mitä sanoinkaan menneiden nielemisestä? En muista enää. Sillä samalla sekunnilla kun astuin sisään saliin jossa suunnittelut on jo aloitettu arvatkaa vaan itse neiti täydellisyyden johdolla, minut määrätään hakemaan maaleja jostain vitsin varastosta enkä edes pääse miettimään koristeita sun muuta. Snäppään kuumeisesti snäppiryhmäämme Linnealle ja Ellenille jotka osoittavat myötätuntoaan psykan tunnilta. No, saanpahan ainakin viettää aikaa muualla kuin tunnilla istuen. Toisaalta jouduin tekemään paljon tehtäviä etukäteen sillä en halua istua viikonloppuna läksyjen ääressä. Kun vihdoin saan maalit kaivettua koulun varaston ylähyllyltä erittäin epävakaalla alustalla seisoen, lähden kävelemään kohti salia. Jos ette tienneet, neljän maalipurkin jossa on kussakin puolitoista litraa on todella vaikea kantaa varsinkin yksinään, ja tuskanhiki kohoaa jo otsalleni. En näe eteeni juuri ollenkaan ja se vaikeuttaa navigointia. Onneksi sali sijaitsee suoraan käytävän päässä, mutta käytävä taas näyttää jatkuvan ikuisuuden. Kun olen vihdoin pääsemässä lähelle, tunnen kompastuvani mattoon joita on laitettu käytävälle kuraisten kenkien jättämien jälkien ehkäisemiseksi. Nyt se saa minut kuitenkin lentämään rähmälleni ja niin myös maalipurkit saavat kokea elämänsä lennon. Kaikesta tästä kuuluu todella kova ryminä jolloin ryhmä ihmisiä tulee salista katsomaan mitä oikein tapahtuu. Kasvoni ovat varmasti kirjo punastumisen eri sävyjä kun nousen lattialta ja puhdistelen vaatteitani. Ihmiset onneksi lähtevät pois jatkamaan hommiaan ja maalipurkit eivät avautuneet - luojalle kiitos. Mieltäni pistelee sillä tämä tehtävä olisi kuulunut Jannikalle eikä minulle.”Anna mä autan”, tutun kuuloinen ääni sanoo takaani ja saa minut kääntymään 360 astetta ympäri. Edessäni seisoo poika jolla on sinivihreät silmät, ruskeat vallattomat hiukset ja hän on minua arviolta 15cm pitempi. Huomaan hänen kantavan työkalupakkia joten hänkin on varmaan kuormajuhtina.”Kiitos”, vastaan ja nappaan kaksi purkkia käsiini kun hän ottaa kaksi. Hän hymyilee ja lähtee sitten salia kohti. Jään tuijottamaan hänen takataivossn enkä edelleenkään keksi mistä muka tuntisin hänet joten lähden myös takaisin saliin.Kun viisi tuntia myöhemmin pääsen vihdoinkin lähtemään, olen lopen uupunut. Koko tämän ajan olen maalannut lavasteita ja askarrellut todella monia koristeita, siis monia. Käsivarsiani särkee ja saan hädin tuskin heitettyä repun olalleni. Keräilen vielä loppuja kamojani penkiltä jolla pidimme aina välillä taukoja, kun eteeni purjehtii henkilö joka halveksii minua kuten minä häntä. Jannika. Hänen eyelinerinsä lähettävät pieniä salamoita katseellaan joten nostan kulmiani näyttäänseni edes hieman uhkaavalta.”Aika komea kaatuminen oli”, hän naurahtaa pilkallisesti räpsytellen tekoripsien korostavia vihreitä silmiään. Se saa minut pyöräyttäymään silmiäni.”Vautsi Jannika, sä oot vahingoniloinen. Mahtavaa”, sanon ja taputan kuivasti käsiäni. Sitten kävelen hänen ohitseen ja livahdan pois salin ovista puristaen käsiäni nyrkkiin. Tuolla ihmisellä on henkisiä ongelmia, sen minä sanon.Istuessani isossa parisängyssäni peittojen ja tyynyjen ympäröimänä tekemässä äikän esseetäni, joku koputtaa oveeni. Nostan kuulokkeet korviltani ja huikkaan sisään kutsun. Ovi aukeaa hitaasti ja äitini kurkkaa sisälle.”Hei, tulin vain kysymään että aijotko huomenna mennä tallille? Menen lounaalle ystäväni kanssa joten voin helposti heittää sinut”, äiti selittää kietotuen neuleenseensa. Hymyilen mutta pudistan päätäni.”Ei kiitos, mun pitää huomenna lukea kokeisiin ja sen jälkeen meen Linnealle käymään. Meen sitten perjantaina taas.”Äiti nyökkää hyväksyvästi ja sulkee oven onneksi mennessään. Kesti hetki ennen kuin perheenjäseneni oppivat että minun oveeni koputetaan ja se myös suljetaan lähdön tultua. Ainut joka ei lupaa tarvitse on koiramme Dindin, mutta hän onkin aivan erilainen olento kuin muut. Kun olen palaamassa esseeni pariin huomaan Facebookissa tulleen kaveripyynnön. Se on siltä pojalta joka auttoi minua maaliämpäreiden kanssa aijemmin. Mistäköhän hän on saanut nimeni selville? Klikkaan kuitenkin hyväksy ja menen hänen profiiliinsa. Viljami Ojanen, käy meidän lukiota ja on ollut kesätöissä viime kesänä rautakaupassa. Lempi musiikkigenre on räppi ja rock, elokuvat ovat Urhea ja Lord of the rings trilogia. Kun tajuan Urhean olevan se Disney leffa, naurahdan ääneen. Ainakin hän on rohkea ilmaisemaan mielipiteensä. Jatkan stalkkaustani innolla, lempiruoka on lasagne, lempi paikka on - en meinaa uskoa silmiäni - Espanjasta, ranta nimeltä Cala Galdana. Olen käynyt tuolla samaisella rannalla varmaan kymmenen kertaa, sillä mummoni asui sen lähellä. Huomaan käyttäneeni jo kauan kallista aikaa sillä esseeni pitää olla tänään valmis. Lupaan itselleni tutkiskella vielä hieman kunhan kouluhommat on taputeltu.”Okei, mä löysin sen Instagramista ja pyysin seurata, mutta se ei ole vielä hyväksynyt sitä. Ja aatelkaa et sen lempi paikka on sama ranta millä mä oon istunut ihan sika monta kertaa!” selitän tohkeissani ystävilleni jotka kuuntelevat tarkkaavaisina. Istumme koulun ruokalassa edessämme ostamamme salaatit sillä kouluruoka ei ole vaihtoehto, mutta kukaan ei ole vielä koskenutkaan ruokaansa. Tytöt ovat kuunnelleet tarkkaavaisina kertomustani, ja samalla olemme yrittäneet bongailla tätä salaperäistä Viljamia koulusta, turhaan. En tiedä onko hän kadonnut tai jotain mutta ei häntä näy.Kun koulupäivä lähenee loppuaan olen jo luovuttanut toivon hänen näkemisestään. En edelleenkään saa päähäni missä olisin hänet tavannut sillä hän näyttää tutulta, mutta voin kyllä kuvitellakkin. Viimeisen tunnin jälkeen kävelen lukiomme kirjastoon lainaamaan kirjaa joka meidän pitäisi lukea ja arvostella. On aika ylellistä että lukiolla on oma kirjasto, ja se on asia millä on kiva, joskin vähän outoa flexata. Kävelen hiljoksiin kohti fantasian hyllyä mutta tarkkailen myös muita hyllyjä. Tykkään lukea tietokirjoja, varsinkin niitä jotka kertovat hevosista. Ja kun katselen josko uusia olisi tullut, katseeni osuu siihen henkilöön ketä olen etsinyt koko päivän. Viljamiin. Mutta se, kenelle hän puhuu saa minut piiloutumaan hyllyjen väliin. Sillä hänen edessään kikattelee silmiään räpsytellen Jannika jolla on selvästi täysi iskuyritys päällä. Hän iskee silmänsä aina niihin keistä minä olen edes pikkiriikkisen kiinnostunut. Huokaisen lannistuneena, nappaan kirjani ja suunnistan äkkiä tiskille yrittäen pyyhkiä näyn mielestäni.”Siis siellä se kikatteli ihan autuaana sille salaperäiselle jätkälle josta puhuin”, valitan Linnealle joka on kanssani FaceTimessä samalla kun alleviivailen kokeisiin tulevia juttuja. Hän nyrpistää nenäänsä ja kirjoittaa samalla muistilapulle jotain. Olemme siitä erilaisia että opiskelutekniikkamme on aivan erilanen. Toisaalta, molemmilla se toimii joten mitäs siitä sitten.”Yök, Räähkä-Jannika vauhdissa”, ystäväni sanoo ja näyttelee oksentavansa. Minä naurahdan mutta vakavoidun nopeasti.”Okei, vaihdetaan aihdetta ennen kuin mun pää räjähtää. Tuutko sä mun kanssa huomenna tallille?” kysäisen ja alleviivaan taas yhden lauseen vihreällä promarkerilla. Linnea kiepauttaa hiuksensa nutturalle ja näyttää apealta.”Sori, mä en pääse kun meen käymään siellä mun tädillä”, hän sanoo irvistäen. Nyökkään ja pyörittelen tussia kädessäni. Menen sitten näköjään yksin sillä Ellen on menossa järjestämään kirpparipöytäänsä. No, Daim on mukavaa seuraa yksinkin, lohdutan itseäni ja alleviivaan taas uuden lauseen. Kun kävelen perjantai-iltapäivänä tallille musan soidessa korvissani tajuan vihdoin mistä se salamyhkäinen Viljami on tuttu. Hän ja hänen äitinsä antoivat silloin kyydin minulle kun kävelin yksinäni kylmässä syysillassa. Opin kyllä siitä läksyni sillä nykyään minulla kunnon vaatteet kävelymatkan kävelemiseen. Mutta silti, miksi hän ei ole maininnut asiasta. Jannika varmaan on pitänyt kiireisenä, ääni sisälläni huomauttaa. En tiedä edes miksi välitän, sillä emme edes tunne Viljamin kanssa. Saapuessani tallille, sen pitäjä, Alina on paikalla. Hän on noin 35 vuotias iloinen lyhyet vaaleat hiukset omaava nainen mutta nyt hän näyttää huolestuneelta. Otan kuulokkeet korviltani ja kävelen hänen luokseen.”Hei”, sanon ja kosketan hänen olkapäätään. ”Onko kaikki hyvin?””Kyllä on, Daim jo odotteleekin sinua karsinassaan. Hain sen valmiiksi, mutta nyt minun pitää mennä”, hän sanoo ja kiirehtii pois. Kummastelen käytöstä mutta kohautan olkiani ja kävelen ruunan karsinaan.”Mitäs sanot? Oliko se epäilyttävää?” kysyn hevoselta taputellen sitä. Se vain katsoo minua lempeillä silmillään ja hamuaa kättäni. ”Joo, niin mäkin ajattelin”, kuiskaan.***kirjoitin sitten heti uuden luvun perään, hupsista :D katsotaan pysyykö tiuha tahti vai väheneekö, toivotaan että pysyy! <3</blockquote>

En ole robotti