qualitymonkey
Official pappojen kuolaaja
- Liittynyt
- 2.2.2021
- Viestejä
- 53,119
- Reaktioarvo
- 2,931
En vaan pysty enää
Se on sentään hyvä että mun kohdalla ei varmaan tarvi hirveesti pelätä itsemurhan mahdollisuutta koska on niin paha tanatofobia et kukaan ei voi tajuta sen vakavuusastetta. Joka vitun yö nään jotain kuolemiseen liittyviä unia.
Mut en vaan kykene tähän. Olo on niin kamala. Suurimmaks osaks sen pakokauhun vuoksi minkä kuolema aiheuttaa mutta muutenki.
En kestä enää. En pysty. En uskalla.
Oon soittanut kerran kriisipuhelimeen mut nyt en oo enää kehdannut. Mutta mikään apu ei vaan oo auttanut ainakaa tähän tanatofobiaan. Must tuntuu et KUKAAN ei voi pelätä kuolemaa yhtä paljon kuin minä. Ja paskinta on just se et mä en vittu tätä sopimusta allekirjottanu vaan mut pakotettiin tähän.
Kaikki turvallisuuden tunne on tiessään. Bye.
Vituttaa se että mun vanhemmat ei varmaankaan osannut edes ajatella kuinka paha tanatofobia voi jollakin olla. Se että jos itsellä ei oo sellasta niin ok mutta vois miettii sitäkin että jos sellanen sillä lapsella on niin se on sitten vitun paska juttu. Kaikki on kuin helvetillistä painajaista vittu ja en pysy yksinkertaisesti enää järjissäni. Mun todellisuudentaju tuntuu rakoilevan tai sitten se on vaan jotain en tiiä mutta koko ajan elämä tuntuu jotenkin niin epätodelliselta (ja hirveelt).
En enää oikeasti tiedä miten selviän. Enkä selviäkään in the end.
Sain muuten gad7 testistä vittu 20 pistettä. Maksimi tais olla 21. Toi saattaa olla korkein mitä oon siitä koskaan saanu. Ei todellakaan enää hajuakaan miten pystyn tähän.
Mutta joo onhan se 23 niin korkea ikä että pitää pelätä kuolemaa 24/7. Vaan eipä se auta, kun pelkään että se tulee yhtäkkiä jostain syystä vaikka olenkin nuori. Sitä paitsi mitä väliä. Elämä on kuin vankila Etkä pääse pakoon. Et vaan voi mitenkään päästä kuolemaa pakoon vaikka mitä ikinä tekisit. Ja se on mulle oikeasti niin suuri pelko ettei mitenkään voi selittää. Joskus juttelin mun silloisten kavereiden kanssa kun puhuttiin peloista ja sanoin että pelkään mun vanhempien kuolemista. Sit se mun kamu melkeinpä nauraen oli sillee "me kaikki kuollaan". Olin vaa sillee "?????????" Kiva reaktio siihen että pelkään aivan törkeän paljon. Sillee haistapa vittu oikeesti :D ja siis kyllä pelkään sekä omaa kuolemaa että aivan helvetisti juurikin perheen katoamista ympäriltä jne. En tule kestämään sitä. En vittu ikinä tuu kestää tätä elämää. Miten joku voi haluta tämmösen tuskan jollekin? Silleen, ymmärrän kyllä että ihminen voi haluta lapsen tai lapsia, ofc. Kyllä mä ymmärrän että joillakin se halu on ja se on varmasti suuri halu. Ja parasta mitä on tapahtunut yms yms nää perus lauseet. Mut miten helvetissä sen on tarkoitus auttaa mua että olisin esim parasta mitä mun vanhemmille on tapahtunut kun en vittu uskalla olla tässä elämässä. Tää ei ole vittu yhtään hauskaa eikä kivaa.
En oikeesti kestä tätä enää. Jatkuva helvetillinen tuska vittu koko ajan.
Edes alkoholi ei auta kovinkaan paljon, ok pari juomaa saattaa vähän rentouttaa ja ehkä joku muukin keino voi olla jonkinlaiseen rentoutumiseen, mutta se rentoutuminen ei kyllä kestä kuin ihan pienen hetken. Tuntuu about oksettavalta jatkuvasti enkä pysty olla melkein sekuntiakaan ajattelematta kuolemaa, kuolemista, sitä miltä se tuntuu jne jne. Kaikkee siihen liittyväää. Siis se että melkein joka sekunti. Kirjaimellisesti melkein joka sekunti. Ei vituta toki yhtään. Vittu tämä maailma ja elämä on niin vitun sairasta kaikin tavoin. Minkä vitun takia mä edes elän? Koska in the end MILLÄÄN ei oo väliä. Ei millään mitä tunsin ja koin tai ketä rakastin. Ei millään. Niin se myös tuntuu siltä että ei sillä ole väliä oikein nytkään.
Kaiken lisäks mun päässä vuosikymmenet menee vaan sillee sekunnissa kun mietin ja kelaan sitä elämänkaarta niin se tuntuu oikeest silt et se menee niin vitun nopeasti vaikka sit tavallaan vuosikin on jo pitkä aika, kind of.
Mut anyway niin helvetillistä ja en oikeesti pysty edes keskittyä enää mihinkään ja must tuntuu vaan et tää ei oo totta. Tää on painajainen josta herään. Mut en herää koskaan, se sama painajainen on ollut niin kauan kun mulla on ollu tietoisuus. Elämä ei oo mikään vitun peli vaan pahinta on se että tää kaikki on totta. Joskus pienenä muistan ihan ku oisin pelannut jotai matopelii ja sit vaa aattelin et ku se mato kuoli siin ja sillee game over nii ajattelin sillon jo et sit ku MUN elämä päättyy ni se on for real eikä se oo mitään peliä. Vaan tää on vittu totta. Ja must ei oo edes reilua sekään että lapset joutuu jo miettii tota noin pelokkaasti. Yks yö (tai ehkä useampana yönä mut muistan näin selkeästi vaan sen yhen) pienenä mä en vittu pystyny nukkuu koska pelkäsin niin paljon ja aattelin vaa et mä en haluu kuolla mä en haluu kuolla. Tämä siis vittu ihan pienenä.
Tää ei helvetissäkään oo reilua. Että mä kadehdin niitä joilla ei oo kuolemanpelkoa. Mulla se on tainnut olla koko mun elämäni? Välillä pahempana, välillä taas en oo miettinyt asiaa.
Itse asiassa nykyään tuntuu omituiselta miettii et miten oon aiemmin osannut rentoutua jotenki paremmin ku nyt. Miten vitussa?
Oikeest en kestä enää, en yksinkertaisesti enää kykene.
Se olis reilua ja voisin hyväksyy kaiken ja tällee jos mä oisin ite suostunut tähän. Mut koska en oo suostunut nii en voi vittu hyväksyy tätä . En helvetissä hyväksy sitä et mut on tehty maailmaan. Enkä pysty hyväksymään vaikka kuinka yritän välillä.
Oikeestaan en tiedä helpottaisko mua jopa se jos oisin joku vahinkolapsi. Sit ainakin tietäisin et mulle ei oo tarkotuksella haluttu tuottaa kärsimystä vaan se on alunperin ollu vahinko. Ehkä se helpottais. Vaikka ofc mä ymmärrän sen että mun vanhemmat on halunnut lapsen mut ku VITTU EN KESTÄ. mä ymmärrän sen mut mä en silti voi elää asian kaa. Ei oikeesti vittu naurata enää. Siis en mä sillee vihaa mun vanhempii like i said mä pelkään niiden kuolemista ihan helvetin paljon mut tää on niin vitullista tuskaa. Mä en sillee vihaa niit mut mä oon niin vitun epätoivonen . En oikeesti kestä tätä.
Mus ei oo ensinnäkään edes rohkeutta kuolla. Niinku mus ei vaan oo rohkeutta. Toiseks mul ei VARSINKAAN oo rohkeutta kuolla kivuliaasti. Saan suoraan sanottuna paniikkikohtauksen tai ainakin melkein, kun mietin sitä että jos kuolen kivuliaasti. Ainut lohtu mulle tässä asiassa ois se et saisin kuolla kivuttomasti, vanhana ja rauhallisesti. Nukkuessa ehkä? Jos kerran kuolla on pakko. Ja onhan se. Oikeasti vitun idiootit, vaikka en haluaiskaan sanoa näin mun vanhemmista mutta kenen muun syy se on. Ei ainakaan mun syy. Nehän tän on aiheuttanut.
Yhtä vitun painajaista kaikki. Ei mitään pakokeinoa vittu koskaan.
Oikeastaan mun tanatofobian voi jakaa moneen eri osaan:
- kivun pelko
- miltä se tuntuu henkisesti
- ikuisuuden pelko
- kaiken häviämisen pelko, muistojen, tietoisuuden
- ajatus ja pelko siitä mitä ruumiille tapahtuu, en haluu et sitä poltetaan mut en haluu myöskään et se mätänee arkussa mutta eipä mulla oo mitään vaihtoehtoja, joo tähän kohtaan liittyy muutenki monta erilaista pelkoa i guess
- ehkä elämän merkityksettömyyden pelko myöskin?
Mitäs muuta, varmaan vielä muitakin osa-alueita on :------D nuorena kuolemisen pelko? En tiiä. Toisaalta pelkään TAVALLAAN elää vanhaksi myöskin koska kaikki kuolee ympärilt + en muutenkaan tykkää vanhenemisen ajatuksesta, en osaa kuvitella itteeni vanhana enkä sitä elämää, toisaalta oon tässä vaiheessa jo menettänyt mun lapsuudenkin joten kai se on samanlaista paskaa. Mulla on joka tapauksessa myös sairaalloinen muutoksen pelko joten sekin siin on. Kaikki muutos tuntuu väärältä eikä mun aivot vaan taivu tähän niinku "pitäis"
Mutta siis, en haluu vanheta enkä kuolla nuorena lmao. En haluu kuolla ollenkaan. Tää pelon taso on niin järkyttävä. Tai si jos ois sillee et sais elää niin pitkään ku haluu mut ei ihan ikuisuutta jaksais nii sitte jossain vaiheessa vaa ottais jonku lääkkeen mikä aiheuttais kivuttoman kuoleman emt. Koska ikuisuus on ahdistava ajatus mutta niin on kuolemakin. Ku sitä on vaikee sanoo et missä ajassa väsyn tähän ja haluun kuolla :D jos oon sillon ok sen kans niin ok ehkä se helpottaa mutta en tiiä. Joka tapauksessa kaikista paras vaihtoehto ois ollu se että ei ois syntynyt. Näin must tuntuu jotenkin. Ehkä se on jopa parempi vaihtoehto kuin oikeasti ikuinen elämä. Ikuinen syntymättömyys. Kyllä kai? Mutta tää nyt on about se paskin vaihtoehto, ja täs on tosiaan viel se jatkuva muutos muutenki ikääntyessä, mitä en kestä koska edelleen sairaalloinen muutoksen pelko myös. Vituttaa suoraan sanottuna niin paljon.
Välillä oon miettinyt tätä silleen et oon aatellu reinkarnaatioo ja se ehk tavallaan toi mulle lohtua pienenä enkä oikein ymmärrä miks mutta jotenkin. Tavallaan mitäs se auttaa kun pelkään sitä kuoleman PROSESSIA muutenki ihan helvetisti niin eihän nyt reinkarnaatio sitä poista. Ei hele. Mutta se oli must jotenkin kiinnostava ajatus silloin ainakin. Ja tavallaan ehkä helpottava vaikka aika outoa että se muka on helpottava ajatus sitten :D sitä paitsi JOS reinkarnaatio on totta niin idk, oon aika kiintynyt tähän elämään? Vaikka se siis paskaa onkin :D
En KESTÄ XDDD en muutenkaan oo tyytyväinen koskaan mihinkään, perkele. Ainoo mihin oisin tyytyväinen ois se että en ois syntynyt, se ois paras vaihtoehto vaikka tavallaan ymmärrän sen että mun vanhemmille se ei ois ollut paras vaihtoehto. Mutta mitä vittua nekin on aatellu, jos ajatellaankin vaikka niin että oon paras asia mitä niille on tapahtunut niin mitä väliä koska se paras asia kuolee kuitenkin. Jos ne rakastaa mua niin paljon miks ne halus et kärsin??
Äh, mul on hatara muisto et pienenä oisin jotenki paennut tätä kuolemanpelkoa lukemalla kirjoja. Jossain vaiheessa luin paljonkin (nykyään en oo pystynyt vaikka siitä tykkäisinkin), niin muistelisin jotenki et oisin yrittänyt vaa uppoutua siihen kirjaan ja unohtaa tän paskan. No, onhan sekin sinänsä ihan hyvä keino jos se vaan auttaa, mutta se ei poista sitä faktaa että jonain päivänä se pelko käy toteen. Ja oon läpi elämäni joutunu pelkäämään. Tosiaan, uskon että mulla on ihan pienestä asti ollu keskivertoo pahempi kuolemanpelko, mutta on se välillä kuitenkin ollu erilaista kuin mitä se on esim nyt. Mutta joo, nice. Oikeasti. Pienestä asti :D vitun reilua. Ja oikeesti kohtuutonta lapselle, imo.
Ei vittu kun koko ajan tulee jotenkin niin outo epätodellinen olo lmao eihän tässä pysty muuta enää kuin nauraa tai jotain. Helvetin kuustoista alan varmaan sit kuuntelee musaa tai jotain.
Mitä vittua täällä yleensäkään tapahtuu.
Aa ok en jaksa välittää mistään. Vittu tää on paskaaaaa. Joo vois tosiaan kuunnella musaa kun ei tässä mikään auta.
Siis helvetti jos tää ois edes mun OMA SYY niin voisin hyväksyy sen mut ku mul ei oo ollu mitään kontrollia mun syntymään. Ugh. Sairasta. Todella vitun reilua.
Se on sentään hyvä että mun kohdalla ei varmaan tarvi hirveesti pelätä itsemurhan mahdollisuutta koska on niin paha tanatofobia et kukaan ei voi tajuta sen vakavuusastetta. Joka vitun yö nään jotain kuolemiseen liittyviä unia.
Mut en vaan kykene tähän. Olo on niin kamala. Suurimmaks osaks sen pakokauhun vuoksi minkä kuolema aiheuttaa mutta muutenki.
En kestä enää. En pysty. En uskalla.
Oon soittanut kerran kriisipuhelimeen mut nyt en oo enää kehdannut. Mutta mikään apu ei vaan oo auttanut ainakaa tähän tanatofobiaan. Must tuntuu et KUKAAN ei voi pelätä kuolemaa yhtä paljon kuin minä. Ja paskinta on just se et mä en vittu tätä sopimusta allekirjottanu vaan mut pakotettiin tähän.
Kaikki turvallisuuden tunne on tiessään. Bye.
Vituttaa se että mun vanhemmat ei varmaankaan osannut edes ajatella kuinka paha tanatofobia voi jollakin olla. Se että jos itsellä ei oo sellasta niin ok mutta vois miettii sitäkin että jos sellanen sillä lapsella on niin se on sitten vitun paska juttu. Kaikki on kuin helvetillistä painajaista vittu ja en pysy yksinkertaisesti enää järjissäni. Mun todellisuudentaju tuntuu rakoilevan tai sitten se on vaan jotain en tiiä mutta koko ajan elämä tuntuu jotenkin niin epätodelliselta (ja hirveelt).
En enää oikeasti tiedä miten selviän. Enkä selviäkään in the end.
Sain muuten gad7 testistä vittu 20 pistettä. Maksimi tais olla 21. Toi saattaa olla korkein mitä oon siitä koskaan saanu. Ei todellakaan enää hajuakaan miten pystyn tähän.
Mutta joo onhan se 23 niin korkea ikä että pitää pelätä kuolemaa 24/7. Vaan eipä se auta, kun pelkään että se tulee yhtäkkiä jostain syystä vaikka olenkin nuori. Sitä paitsi mitä väliä. Elämä on kuin vankila Etkä pääse pakoon. Et vaan voi mitenkään päästä kuolemaa pakoon vaikka mitä ikinä tekisit. Ja se on mulle oikeasti niin suuri pelko ettei mitenkään voi selittää. Joskus juttelin mun silloisten kavereiden kanssa kun puhuttiin peloista ja sanoin että pelkään mun vanhempien kuolemista. Sit se mun kamu melkeinpä nauraen oli sillee "me kaikki kuollaan". Olin vaa sillee "?????????" Kiva reaktio siihen että pelkään aivan törkeän paljon. Sillee haistapa vittu oikeesti :D ja siis kyllä pelkään sekä omaa kuolemaa että aivan helvetisti juurikin perheen katoamista ympäriltä jne. En tule kestämään sitä. En vittu ikinä tuu kestää tätä elämää. Miten joku voi haluta tämmösen tuskan jollekin? Silleen, ymmärrän kyllä että ihminen voi haluta lapsen tai lapsia, ofc. Kyllä mä ymmärrän että joillakin se halu on ja se on varmasti suuri halu. Ja parasta mitä on tapahtunut yms yms nää perus lauseet. Mut miten helvetissä sen on tarkoitus auttaa mua että olisin esim parasta mitä mun vanhemmille on tapahtunut kun en vittu uskalla olla tässä elämässä. Tää ei ole vittu yhtään hauskaa eikä kivaa.
En oikeesti kestä tätä enää. Jatkuva helvetillinen tuska vittu koko ajan.
Edes alkoholi ei auta kovinkaan paljon, ok pari juomaa saattaa vähän rentouttaa ja ehkä joku muukin keino voi olla jonkinlaiseen rentoutumiseen, mutta se rentoutuminen ei kyllä kestä kuin ihan pienen hetken. Tuntuu about oksettavalta jatkuvasti enkä pysty olla melkein sekuntiakaan ajattelematta kuolemaa, kuolemista, sitä miltä se tuntuu jne jne. Kaikkee siihen liittyväää. Siis se että melkein joka sekunti. Kirjaimellisesti melkein joka sekunti. Ei vituta toki yhtään. Vittu tämä maailma ja elämä on niin vitun sairasta kaikin tavoin. Minkä vitun takia mä edes elän? Koska in the end MILLÄÄN ei oo väliä. Ei millään mitä tunsin ja koin tai ketä rakastin. Ei millään. Niin se myös tuntuu siltä että ei sillä ole väliä oikein nytkään.
Kaiken lisäks mun päässä vuosikymmenet menee vaan sillee sekunnissa kun mietin ja kelaan sitä elämänkaarta niin se tuntuu oikeest silt et se menee niin vitun nopeasti vaikka sit tavallaan vuosikin on jo pitkä aika, kind of.
Mut anyway niin helvetillistä ja en oikeesti pysty edes keskittyä enää mihinkään ja must tuntuu vaan et tää ei oo totta. Tää on painajainen josta herään. Mut en herää koskaan, se sama painajainen on ollut niin kauan kun mulla on ollu tietoisuus. Elämä ei oo mikään vitun peli vaan pahinta on se että tää kaikki on totta. Joskus pienenä muistan ihan ku oisin pelannut jotai matopelii ja sit vaa aattelin et ku se mato kuoli siin ja sillee game over nii ajattelin sillon jo et sit ku MUN elämä päättyy ni se on for real eikä se oo mitään peliä. Vaan tää on vittu totta. Ja must ei oo edes reilua sekään että lapset joutuu jo miettii tota noin pelokkaasti. Yks yö (tai ehkä useampana yönä mut muistan näin selkeästi vaan sen yhen) pienenä mä en vittu pystyny nukkuu koska pelkäsin niin paljon ja aattelin vaa et mä en haluu kuolla mä en haluu kuolla. Tämä siis vittu ihan pienenä.
Tää ei helvetissäkään oo reilua. Että mä kadehdin niitä joilla ei oo kuolemanpelkoa. Mulla se on tainnut olla koko mun elämäni? Välillä pahempana, välillä taas en oo miettinyt asiaa.
Itse asiassa nykyään tuntuu omituiselta miettii et miten oon aiemmin osannut rentoutua jotenki paremmin ku nyt. Miten vitussa?
Oikeest en kestä enää, en yksinkertaisesti enää kykene.
Se olis reilua ja voisin hyväksyy kaiken ja tällee jos mä oisin ite suostunut tähän. Mut koska en oo suostunut nii en voi vittu hyväksyy tätä . En helvetissä hyväksy sitä et mut on tehty maailmaan. Enkä pysty hyväksymään vaikka kuinka yritän välillä.
Oikeestaan en tiedä helpottaisko mua jopa se jos oisin joku vahinkolapsi. Sit ainakin tietäisin et mulle ei oo tarkotuksella haluttu tuottaa kärsimystä vaan se on alunperin ollu vahinko. Ehkä se helpottais. Vaikka ofc mä ymmärrän sen että mun vanhemmat on halunnut lapsen mut ku VITTU EN KESTÄ. mä ymmärrän sen mut mä en silti voi elää asian kaa. Ei oikeesti vittu naurata enää. Siis en mä sillee vihaa mun vanhempii like i said mä pelkään niiden kuolemista ihan helvetin paljon mut tää on niin vitullista tuskaa. Mä en sillee vihaa niit mut mä oon niin vitun epätoivonen . En oikeesti kestä tätä.
Mus ei oo ensinnäkään edes rohkeutta kuolla. Niinku mus ei vaan oo rohkeutta. Toiseks mul ei VARSINKAAN oo rohkeutta kuolla kivuliaasti. Saan suoraan sanottuna paniikkikohtauksen tai ainakin melkein, kun mietin sitä että jos kuolen kivuliaasti. Ainut lohtu mulle tässä asiassa ois se et saisin kuolla kivuttomasti, vanhana ja rauhallisesti. Nukkuessa ehkä? Jos kerran kuolla on pakko. Ja onhan se. Oikeasti vitun idiootit, vaikka en haluaiskaan sanoa näin mun vanhemmista mutta kenen muun syy se on. Ei ainakaan mun syy. Nehän tän on aiheuttanut.
Yhtä vitun painajaista kaikki. Ei mitään pakokeinoa vittu koskaan.
Oikeastaan mun tanatofobian voi jakaa moneen eri osaan:
- kivun pelko
- miltä se tuntuu henkisesti
- ikuisuuden pelko
- kaiken häviämisen pelko, muistojen, tietoisuuden
- ajatus ja pelko siitä mitä ruumiille tapahtuu, en haluu et sitä poltetaan mut en haluu myöskään et se mätänee arkussa mutta eipä mulla oo mitään vaihtoehtoja, joo tähän kohtaan liittyy muutenki monta erilaista pelkoa i guess
- ehkä elämän merkityksettömyyden pelko myöskin?
Mitäs muuta, varmaan vielä muitakin osa-alueita on :------D nuorena kuolemisen pelko? En tiiä. Toisaalta pelkään TAVALLAAN elää vanhaksi myöskin koska kaikki kuolee ympärilt + en muutenkaan tykkää vanhenemisen ajatuksesta, en osaa kuvitella itteeni vanhana enkä sitä elämää, toisaalta oon tässä vaiheessa jo menettänyt mun lapsuudenkin joten kai se on samanlaista paskaa. Mulla on joka tapauksessa myös sairaalloinen muutoksen pelko joten sekin siin on. Kaikki muutos tuntuu väärältä eikä mun aivot vaan taivu tähän niinku "pitäis"
Mutta siis, en haluu vanheta enkä kuolla nuorena lmao. En haluu kuolla ollenkaan. Tää pelon taso on niin järkyttävä. Tai si jos ois sillee et sais elää niin pitkään ku haluu mut ei ihan ikuisuutta jaksais nii sitte jossain vaiheessa vaa ottais jonku lääkkeen mikä aiheuttais kivuttoman kuoleman emt. Koska ikuisuus on ahdistava ajatus mutta niin on kuolemakin. Ku sitä on vaikee sanoo et missä ajassa väsyn tähän ja haluun kuolla :D jos oon sillon ok sen kans niin ok ehkä se helpottaa mutta en tiiä. Joka tapauksessa kaikista paras vaihtoehto ois ollu se että ei ois syntynyt. Näin must tuntuu jotenkin. Ehkä se on jopa parempi vaihtoehto kuin oikeasti ikuinen elämä. Ikuinen syntymättömyys. Kyllä kai? Mutta tää nyt on about se paskin vaihtoehto, ja täs on tosiaan viel se jatkuva muutos muutenki ikääntyessä, mitä en kestä koska edelleen sairaalloinen muutoksen pelko myös. Vituttaa suoraan sanottuna niin paljon.
Välillä oon miettinyt tätä silleen et oon aatellu reinkarnaatioo ja se ehk tavallaan toi mulle lohtua pienenä enkä oikein ymmärrä miks mutta jotenkin. Tavallaan mitäs se auttaa kun pelkään sitä kuoleman PROSESSIA muutenki ihan helvetisti niin eihän nyt reinkarnaatio sitä poista. Ei hele. Mutta se oli must jotenkin kiinnostava ajatus silloin ainakin. Ja tavallaan ehkä helpottava vaikka aika outoa että se muka on helpottava ajatus sitten :D sitä paitsi JOS reinkarnaatio on totta niin idk, oon aika kiintynyt tähän elämään? Vaikka se siis paskaa onkin :D
En KESTÄ XDDD en muutenkaan oo tyytyväinen koskaan mihinkään, perkele. Ainoo mihin oisin tyytyväinen ois se että en ois syntynyt, se ois paras vaihtoehto vaikka tavallaan ymmärrän sen että mun vanhemmille se ei ois ollut paras vaihtoehto. Mutta mitä vittua nekin on aatellu, jos ajatellaankin vaikka niin että oon paras asia mitä niille on tapahtunut niin mitä väliä koska se paras asia kuolee kuitenkin. Jos ne rakastaa mua niin paljon miks ne halus et kärsin??
Äh, mul on hatara muisto et pienenä oisin jotenki paennut tätä kuolemanpelkoa lukemalla kirjoja. Jossain vaiheessa luin paljonkin (nykyään en oo pystynyt vaikka siitä tykkäisinkin), niin muistelisin jotenki et oisin yrittänyt vaa uppoutua siihen kirjaan ja unohtaa tän paskan. No, onhan sekin sinänsä ihan hyvä keino jos se vaan auttaa, mutta se ei poista sitä faktaa että jonain päivänä se pelko käy toteen. Ja oon läpi elämäni joutunu pelkäämään. Tosiaan, uskon että mulla on ihan pienestä asti ollu keskivertoo pahempi kuolemanpelko, mutta on se välillä kuitenkin ollu erilaista kuin mitä se on esim nyt. Mutta joo, nice. Oikeasti. Pienestä asti :D vitun reilua. Ja oikeesti kohtuutonta lapselle, imo.
Ei vittu kun koko ajan tulee jotenkin niin outo epätodellinen olo lmao eihän tässä pysty muuta enää kuin nauraa tai jotain. Helvetin kuustoista alan varmaan sit kuuntelee musaa tai jotain.
Mitä vittua täällä yleensäkään tapahtuu.
Aa ok en jaksa välittää mistään. Vittu tää on paskaaaaa. Joo vois tosiaan kuunnella musaa kun ei tässä mikään auta.
Siis helvetti jos tää ois edes mun OMA SYY niin voisin hyväksyy sen mut ku mul ei oo ollu mitään kontrollia mun syntymään. Ugh. Sairasta. Todella vitun reilua.
