Vastaa keskusteluun

Viesti: <blockquote data-quote="Dayplayer" data-source="post: 35988" data-attributes="member: 220">Vanhempien kuolema. Olin 25-vuotias näihin aikoihin, tai no, isä kun kuoli niin olin täyttänyt 26 vuotta. Ensin äidillä todettiin aivokasvain, hän kävi läpi hoidot ja kaiken piti olla ok. Kesäkuussa alkoi kuitenkin mennä huonompaan kuntoon, joutui sairaalaan ja nukkui sitten pois heinäkuussa. Äiti oli paras ystäväni, joten hänen kuolemansa oli todella kova paikka. Hän ei myöskään ollut kovin vanha, vain hieman yli 50-vuotias.Loppukesä menikin sitten sumussa, kaikki tuntui epätodelliselta ja elämä oli vaikeaa. Olin tähän asti asunut äitini kanssa, en ollut saanut omaa asuntoa mistään, vaikka sitä olinkin hakenut monesta paikasta, joten asunto jäi vastuulleni. Asuimme kaupungin asunnossa, jossa vuokra oli hieman yli 800€ ja neliöitä oli melkoisesti. Kyseessä oli lapsuudenkotini, jossa olin asunut koko ikäni. En saanut tukia ja vuokran/laskujen jälkeen rahaa jäi 6€ per päivä. Se oli tiukkaa aikaa, mutta jotenkin siitä selvisi.Syksy saapui, oli syntymäpäiväni ja isä soitti puhelun jossa kertoi sairastavansa syöpää. Hän oli positiivinen, uskoi selviävänsä ja sanoi taistelevansa viimeiseen asti. Hän kävi hoidoissa, munuaisista leikattiin massiivinen kasvain, etäpesäkkeitä oli paljon. Isä oli heikossa kunnossa ja hyvin hauras. Hän vietti suurimman osan ajasta sairaalassa/saattohoidossa, hän pääsi viettämään kuitenkin joulua kihlattunsa luokse. Hän nukkui suurimman osan ajasta, mutta jaksoin viettää hieman aikaa kanssamme.Muutama päivä aaton jälkeen sain puhelun isäni kihlatulta, jossa hän kertoi isän nukkuneen pois rauhallisesti. Minä ja neljä sisarustani jäimme orvoiksi, vanhemmat kuolivat samana vuonna, vain viiden kuukauden välein toisistaan. Vuosi vaihtui hyvin surullisissa tunnelmissa ja en muista kuoleman jälkeisestä vuodesta mitään erityistä.Ja jotta asiat eivät olisi olleet liian helppoja, minusta tuli huoltaja silloin 13-vuotiaalle siskolleni. Olin toki jo teini-ikäisestä asti ottanut hänestä vastuuta, koska vanhempamme erosivat kun olin 15-vuotias. Onnekseni pikkusisko on aina ollut helppoluonteinen ja hän uskoi, mitä sanoin ja noudatti määräämiäni sääntöjä. Mutta voitte kuvitella miten hän joutui kasvamaan ”isoksi” liian aikaisin, sekä minä jouduin aikuistumaan samalla tavalla kuin ihminen, joka saa lapsen. Toki olin aikuinen jo tuossa iässä, mutta sitä joutui kasvamaan vielä enemmän ihmisenä.Toisinaan jouduin valvomaan siskoni sängyn vierellä monia tunteja öisin, että hän pystyisi nukkumaan/nukahtamaan. Tämän lisäksi jouduin itse käymään töissä ja nukuinkin monena yönä ennen töitä vain 3-5 tuntia yössä.Mutta asiat ovat nykyään paremmin, ollaan enemmän tai vähemmän tasapainoisia yksilöitä. Musta huumori oli selviytymiskeino ja ollaan tosi sarkastisia yksilöitä. Kaikki ei ymmärrä meidän huumoria tai katso välttämättä hyvällä, kun heitetään läppää kuolleista vanhemmistamme, mutta se ei vähennä meidän rakkautta/kunnioitusta vanhempiamme kohtaan.</blockquote>

En ole robotti